Usein järki rajoittaa elämäämme paljon. Elämme niin viisautemme ja tietoisuutemme ehdoilla, ettemme jätä tilaa tarpeeksi tuntemiselle. Järkeillessämme meille kehityy erilaisia estoja. Estoja, kuten vaikeus tunnustaa rakkautta, antaa anteeksi, unohtaa ja elää juuri sitä itselleen luotua ja tarkoitettua elämää. Viisaudessamme ja kiireessämme unohdamme sen, mitä sydämemme oikeasti kaipaa ja haluaa. Ehkä pelkäämme torjuntaa ja olemme niin riippuvaisia ympäristömme hyväksynnästä, että emme uskalla kuunnella sisältämme kumpuavaa tunnetta , joka käskee meitä toimimaan toisin. Järki pahimassa tapaukessa estää meitä löytämästä itsemme ja syvimmän tarkoituksemme, koska se ei jätä tilaa vaistoillemme ja tunteillemme. Jos me uskaltaisimme tuntea ja luottaa ensireaktioihimme ja vaistoomme enemmän, uskon, että löytäisimme aivan eritasoista rauhaa, onnellisuutta ja rakkautta elämäämme. Sen sijaan pelkäämme ettei elämä kanna.
Olin lievästi sanottuna onneton edellisessä työpaikassani. Aina, kun keskustelin asiasta, minua neuvottiin jäämään ja korjaamaan asia tai odottamaan, että löydän toisen paremman paikan. Ei ollut järkevää lähteä vakituisesta hyväpalkkaisesta työstä hyvässä firmassa ainakaan mihinkään huonompaan paikkaan. Kuuntelin. En uskaltanut ottaa riskiä, kunnes en enää kestänyt. Jokainen soluni sanoi, että minun on lähdettävä. Lähdettävä, vaikka tyhjän päälle, järkevää tai ei. Läheisieni kauhuksi päätin jäädä tyhjän päälle, koska tunsin sen olevan paras ratkaisu. Päivääkään en ole katunut. Otin riskin ja se kannatti. Annoin mahdollisuuden muutokselle ja se oli tärkeintä. Myös paniikki katosi vähitellen, mitä enemmän kuuntelin tunteitani.
Meidän ei tulisi määritellä itseämme sen mukaan, mitä meidän kuuluisi jonkun toisen ehdotuksesta tai halusta olla tai tehdä. Meidän ei tulisi kuunnella niitä onnettomia sieluja, jotka ovat onnettominakin tyytyneet tilaansa, koska eivät näe muuta mahdollisuutta. Meillä on aina toinen mahdollisuus ja se on valita toisin.
Pitkään aikaan en osannut tuntea enkä antanut itseni tuntea. Pelkäsin, että jos uskallan tuntea romahdan. Luhistun sen paineen alle, jonka käsittelemättömät tunteet ovat kasvattaneet. En tiedä edes, mistä aloittaa. Järkeilin elämässäni tapahtuneet konfliktit ja lokeroin ne järkevästi. Analysoin ja pilkoin koko pienen elämäni osiin ja tutkin sen tarkasti läpi yksin sekä terapiassa. Kaikki oli hallinnassa, kunnes lokerot täyttyivät. Luhistuin paineen alle kaikista varotoimista huolimatta. Osasin kirjoittaa manuaalin itsestäni itselleni, mutta silti hyvinvoinnissani ei tapahtunut suurta muutosta. Olin erittäin turhautunut. Vihainen ja turhautunut itseeni ja riittämättömyyteni. Olin tehnyt kaiken, mitä kuuluukin ja silti en ollut parantunut.
Uskon, että juuri tuntemisen oppiminen ja tunteiden hyväksyminen ja niiden kohtaaminen ovat olleet avaintekijöitä paranemisessani. On itsestäänselvää, että jokainen ihminen tuntee, mutta itsestäänselvää ei ole, että ihminen käy tunteensa läpi ja kohtaa ne silloin, kun siihen on tarve. Näin syntyy tunnelukkoja, jotka ovat esteenä onnellemme. Juuri tällaiset tunnelukot ovat olleet iso osa paniikkiani. Olemme taitavia peittämään todelliset tunteemme ja näin päädymme elämässämme jatkuvasti väärään paikkaan. Ihmisen on jollain tavalla koettava tunnetasolla hänelle tapahtuneet asiat, jotta hän voi oikeasti jatkaa elämäänsä. Pelkkä järki ei riitä.
Meidän jokaisen sisällä on voima ja halu tuntea elämä ja rikastua sen avulla, mutta myös järki, joka suojelee meitä. Järjen ei kuitenkaan koskaan saisi antaa estää meitä tuntemasta. Minulta tunteminen vaati ohjattua rentoutumista turvallisessa ympäristössä sekä tuntikaupalla terapiaa. Uskon, että elämä kantaa silloinkin, kun en tunne niin.
Järki ohjaa vain pientä osaa ihmisestä, kaikkein mielenkiinnottominta. Jäljelle jäävä osa tottelee tunnetta, aitoa tai epäaitoa, intohimoa, hyvää ja pahaa.
-Joseph Roux
Olin lievästi sanottuna onneton edellisessä työpaikassani. Aina, kun keskustelin asiasta, minua neuvottiin jäämään ja korjaamaan asia tai odottamaan, että löydän toisen paremman paikan. Ei ollut järkevää lähteä vakituisesta hyväpalkkaisesta työstä hyvässä firmassa ainakaan mihinkään huonompaan paikkaan. Kuuntelin. En uskaltanut ottaa riskiä, kunnes en enää kestänyt. Jokainen soluni sanoi, että minun on lähdettävä. Lähdettävä, vaikka tyhjän päälle, järkevää tai ei. Läheisieni kauhuksi päätin jäädä tyhjän päälle, koska tunsin sen olevan paras ratkaisu. Päivääkään en ole katunut. Otin riskin ja se kannatti. Annoin mahdollisuuden muutokselle ja se oli tärkeintä. Myös paniikki katosi vähitellen, mitä enemmän kuuntelin tunteitani.
Meidän ei tulisi määritellä itseämme sen mukaan, mitä meidän kuuluisi jonkun toisen ehdotuksesta tai halusta olla tai tehdä. Meidän ei tulisi kuunnella niitä onnettomia sieluja, jotka ovat onnettominakin tyytyneet tilaansa, koska eivät näe muuta mahdollisuutta. Meillä on aina toinen mahdollisuus ja se on valita toisin.
Pitkään aikaan en osannut tuntea enkä antanut itseni tuntea. Pelkäsin, että jos uskallan tuntea romahdan. Luhistun sen paineen alle, jonka käsittelemättömät tunteet ovat kasvattaneet. En tiedä edes, mistä aloittaa. Järkeilin elämässäni tapahtuneet konfliktit ja lokeroin ne järkevästi. Analysoin ja pilkoin koko pienen elämäni osiin ja tutkin sen tarkasti läpi yksin sekä terapiassa. Kaikki oli hallinnassa, kunnes lokerot täyttyivät. Luhistuin paineen alle kaikista varotoimista huolimatta. Osasin kirjoittaa manuaalin itsestäni itselleni, mutta silti hyvinvoinnissani ei tapahtunut suurta muutosta. Olin erittäin turhautunut. Vihainen ja turhautunut itseeni ja riittämättömyyteni. Olin tehnyt kaiken, mitä kuuluukin ja silti en ollut parantunut.
Uskon, että juuri tuntemisen oppiminen ja tunteiden hyväksyminen ja niiden kohtaaminen ovat olleet avaintekijöitä paranemisessani. On itsestäänselvää, että jokainen ihminen tuntee, mutta itsestäänselvää ei ole, että ihminen käy tunteensa läpi ja kohtaa ne silloin, kun siihen on tarve. Näin syntyy tunnelukkoja, jotka ovat esteenä onnellemme. Juuri tällaiset tunnelukot ovat olleet iso osa paniikkiani. Olemme taitavia peittämään todelliset tunteemme ja näin päädymme elämässämme jatkuvasti väärään paikkaan. Ihmisen on jollain tavalla koettava tunnetasolla hänelle tapahtuneet asiat, jotta hän voi oikeasti jatkaa elämäänsä. Pelkkä järki ei riitä.
Meidän jokaisen sisällä on voima ja halu tuntea elämä ja rikastua sen avulla, mutta myös järki, joka suojelee meitä. Järjen ei kuitenkaan koskaan saisi antaa estää meitä tuntemasta. Minulta tunteminen vaati ohjattua rentoutumista turvallisessa ympäristössä sekä tuntikaupalla terapiaa. Uskon, että elämä kantaa silloinkin, kun en tunne niin.
Järki ohjaa vain pientä osaa ihmisestä, kaikkein mielenkiinnottominta. Jäljelle jäävä osa tottelee tunnetta, aitoa tai epäaitoa, intohimoa, hyvää ja pahaa.
-Joseph Roux