Parisen viikkoa sitten olin Amsterdamissa. Jo heti saavuttuani tunsin oloni erittäin kotoisaksi. Amsterdamin pienet kadut ja hieman vinossa olevat talot, suloiset kahvilat ja butiikit tekevät kaupungista mielenkiintoisen ja lämminhenkisen. Yllätyin kuinka suuret ikkunat kaposissa taloissa on. Melkeinpä joka kotiin näki sisään. Isot ikkunat juontavat juurensa talojen kapeuteen, jonka vuoksi ikkunoita käytetään muuttoväylinä. Talot nojaavat hieman eteenpäin ja niiden harjalla on koukku, jonka avulla muutto ikkunoiden kautta tapahtuu vaivatta. Kävelessäni pitkinpoikin kaupunkia, näin kuinka alastonmalli poseerasi taiteilijalle, kuinka joku katsoi telkkaria ja kuinka toiset söivät ja puuhastelivat kotonaan. Eräs Amsterdamilainen kertoi, että ikkunoissa ei ole verhoja, koska ihmiset haluavat osoittaa, ettei heillä ole mitään salattavaa. Miksi siis käyttää verhoja?
Useimmat meistä kuitenkin tarvitset erilaisia verhoja suojellaksemme yksityisyyttämme. Suomessa halusimme madaltaa piha-aitaa, jotta aurinko paistaisi pihallemme kauemmin ja jotta pihan tunnelma olisi avarampi. Tästä syntyi iso haloo taloyhtiössä, joiden aidat ovat korkealla ja aitojen välit tilkattu puupalasilla. Kukaan ei näe ulos eikä kukaan näe sisään. Emme halua teidän näkevän meitä, mutta emme myöskään halua katsella teitä. Ja näin sen kuuluukin olla. Minun asiani eivät kuulu naapurilleni.
Pakistanissa kyläyhteisössä naapurin asiat kuuluvat toisille. Usein koko kylä kasvattaa lapsen ja toisten asioihin uskalletaan puuttua. Ehkä joskus epäterveellisen paljonkin. Muurien sisällä asuu koko perhe mummosta lapsenlapseen ja kaikki pitävät huolta toisistaan. Muurit erottavat kuitenkin ison yhteisön vielä isommasta yhteisöstä. Keneltä suojaamme itseämme muuriemme kanssa? Olemme rakentaneet muurit suojellaksemme itseämme toisilta ihmisiltä. Näin ajateltuna se tuntuu surulliselta.
Olen myös itse loukattuna kasvattanut ympärilleni muurin, joka usein estää minua puhumasta rehellisesti tunteistani (puhumasta, kirjoittaminen on aivan asia erikseen). Pelkään uusia ihmisiä ja kiintymistä ihmisiin, joihin en vain osaa vielä luottaa. Me suojaudumme toisiltamme eri tavoilla. Joskus tarpeesta, joskus tarpeettomasti. Usein suojaudumme pelon ja epävarmuuden innoittamana. Emme luota ympäristöömme ja sen haluun ja kykyyn ajatella parastamme tai kohdella meitä oikein.
En usko, että suljetussa ja tilkityssä yhteiskunnassamme, on enää yllättävää, että ihmiset voivat huonosti. Toissa viikolla kolme ihmistä hyppäsi junan alle Helsingissä. Kuinka ihminen voi voida niin huonosti, että hän heittäytyy junan alle? Ymmärrän, että tällainen tuska on olemassa. Se on todellinen ja se näkyy Suomen itsemurhaluvuissa. Osa meistä haluaa päivittäin kuolla. Ja toiset meistä eivät uskalla nähdä tätä.
Olemme tulleet kulttuurissamme pelokkaiksi puuttumaan muiden asioihin pyytämättä. Arvostamme toisen yksityisyyttä niin paljon, että annamme heidän mielummin sortua, kuin ohjaamme takaisin raiteille. Auttamisesta on tehty liian vaikeaa. Siinä piilee liian isot riskit.
Emme koe enää yksilöinä velvollisuutta pitää huolta lähimmäisistämme ja se on surullista. Olemme myös tulleet niin vapaiksi, että emme edes enää kasvata lapsiamme kunnolla, vaan annamme heille vapauden elää haluamallaan tavalla. Tämä on jokaisen oikeus. Löytää itsensä ja elämänsä. Tällaiset lapset eivät koskaan opi tapoja käsitellä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä turvallisessa ympäristössä. He joutuvat olemaan aikuisia maailmassa, jossa heidän pitäisi pystyä luottamaan vanhempiinsa. Nuori ei vain kaipaa rajoja, hän tarvitsee niitä. Muuten hän saattaa eksyä. Ääritapauksessa nämä ihmiset, jotka eksyvät elämänsä karikoihin ilman toivoa ratkaisusta, hyppäävät junan alle tai turhautumistaan purkavat vihan lähimmäisiinsä mitä järkyttävimmillä tavoilla. Heillä ei ole muuta tapaa olla, he eivät näe muuta tapaa olla.
Vapaus olla aidosti ja rehellisesti oma itsensä koko maailman edessä on yksi onnellisuuden ja hyvinvoinnin kulmakiviä. Vihaan itseäni josus kirjoittaessani. Vihaan kuinka ylianalysoin kaikkea ja kuinka mietin ihmiskohtaloita ja niissä piilevää surua. Vihaan kuinka otan maailman ja elämän niin vakavasti. Vihaan, että terveenäkin kannan huolta ihmisistä, jotka kantavat taakkaa. Joskus kirjoitukseni tuntuvat hulluilta, koska voin hyvin ja olen onnellinen. Olen kuitenkin liian tietoinen paikasta, jossa elää epätoivo, etten voi olla puhumatta avoimesti siitä, mitä mielessäni liikkuu.
Taakka, joka kannetaan pimeässä ja yksin on vaikea kantaa. Sen kirjoitti äitini myös viime kolumniin. Jos uskallamme avata ikkunamme, ovemme ja ympäristömme toisille, huomaamme että emme ole yksin ja asioiden käsittelemiseen löytyy erilaisia vaihtoehtoja. Voimme oppia käsittelemään ja kestämään elämää ja siten myös nauttimaan siitä.
Katsokaamme rohkeasti läheistemme ikkunoista sisään, puuttukaamme rohkeasti asioihin, jotka koemme vääriksi ja auttakaamme ihmisiä, joiden näemme apua tarvitsevan, vaikka he eivät sitä aina itse pyytäisikään.
Tämä teksti on omistettu 20 vuotiaalle tytölle, joka ei nähnyt muuta ratkaisua kuin hypätä junan alle. Joskus elämän vastoinkäymiset tuntuvat kovin lopullisilta. Lohtua siitä tiedosta, että ne eivät sitä oikeasti ole.
Kuolema on vain maailman ylittämistä, niin kuin ystävykset ylittävät meriä; he elävät yhä toisissaan.
-William Penn
Useimmat meistä kuitenkin tarvitset erilaisia verhoja suojellaksemme yksityisyyttämme. Suomessa halusimme madaltaa piha-aitaa, jotta aurinko paistaisi pihallemme kauemmin ja jotta pihan tunnelma olisi avarampi. Tästä syntyi iso haloo taloyhtiössä, joiden aidat ovat korkealla ja aitojen välit tilkattu puupalasilla. Kukaan ei näe ulos eikä kukaan näe sisään. Emme halua teidän näkevän meitä, mutta emme myöskään halua katsella teitä. Ja näin sen kuuluukin olla. Minun asiani eivät kuulu naapurilleni.
Pakistanissa kyläyhteisössä naapurin asiat kuuluvat toisille. Usein koko kylä kasvattaa lapsen ja toisten asioihin uskalletaan puuttua. Ehkä joskus epäterveellisen paljonkin. Muurien sisällä asuu koko perhe mummosta lapsenlapseen ja kaikki pitävät huolta toisistaan. Muurit erottavat kuitenkin ison yhteisön vielä isommasta yhteisöstä. Keneltä suojaamme itseämme muuriemme kanssa? Olemme rakentaneet muurit suojellaksemme itseämme toisilta ihmisiltä. Näin ajateltuna se tuntuu surulliselta.
Olen myös itse loukattuna kasvattanut ympärilleni muurin, joka usein estää minua puhumasta rehellisesti tunteistani (puhumasta, kirjoittaminen on aivan asia erikseen). Pelkään uusia ihmisiä ja kiintymistä ihmisiin, joihin en vain osaa vielä luottaa. Me suojaudumme toisiltamme eri tavoilla. Joskus tarpeesta, joskus tarpeettomasti. Usein suojaudumme pelon ja epävarmuuden innoittamana. Emme luota ympäristöömme ja sen haluun ja kykyyn ajatella parastamme tai kohdella meitä oikein.
En usko, että suljetussa ja tilkityssä yhteiskunnassamme, on enää yllättävää, että ihmiset voivat huonosti. Toissa viikolla kolme ihmistä hyppäsi junan alle Helsingissä. Kuinka ihminen voi voida niin huonosti, että hän heittäytyy junan alle? Ymmärrän, että tällainen tuska on olemassa. Se on todellinen ja se näkyy Suomen itsemurhaluvuissa. Osa meistä haluaa päivittäin kuolla. Ja toiset meistä eivät uskalla nähdä tätä.
Olemme tulleet kulttuurissamme pelokkaiksi puuttumaan muiden asioihin pyytämättä. Arvostamme toisen yksityisyyttä niin paljon, että annamme heidän mielummin sortua, kuin ohjaamme takaisin raiteille. Auttamisesta on tehty liian vaikeaa. Siinä piilee liian isot riskit.
Emme koe enää yksilöinä velvollisuutta pitää huolta lähimmäisistämme ja se on surullista. Olemme myös tulleet niin vapaiksi, että emme edes enää kasvata lapsiamme kunnolla, vaan annamme heille vapauden elää haluamallaan tavalla. Tämä on jokaisen oikeus. Löytää itsensä ja elämänsä. Tällaiset lapset eivät koskaan opi tapoja käsitellä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä turvallisessa ympäristössä. He joutuvat olemaan aikuisia maailmassa, jossa heidän pitäisi pystyä luottamaan vanhempiinsa. Nuori ei vain kaipaa rajoja, hän tarvitsee niitä. Muuten hän saattaa eksyä. Ääritapauksessa nämä ihmiset, jotka eksyvät elämänsä karikoihin ilman toivoa ratkaisusta, hyppäävät junan alle tai turhautumistaan purkavat vihan lähimmäisiinsä mitä järkyttävimmillä tavoilla. Heillä ei ole muuta tapaa olla, he eivät näe muuta tapaa olla.
Vapaus olla aidosti ja rehellisesti oma itsensä koko maailman edessä on yksi onnellisuuden ja hyvinvoinnin kulmakiviä. Vihaan itseäni josus kirjoittaessani. Vihaan kuinka ylianalysoin kaikkea ja kuinka mietin ihmiskohtaloita ja niissä piilevää surua. Vihaan kuinka otan maailman ja elämän niin vakavasti. Vihaan, että terveenäkin kannan huolta ihmisistä, jotka kantavat taakkaa. Joskus kirjoitukseni tuntuvat hulluilta, koska voin hyvin ja olen onnellinen. Olen kuitenkin liian tietoinen paikasta, jossa elää epätoivo, etten voi olla puhumatta avoimesti siitä, mitä mielessäni liikkuu.
Taakka, joka kannetaan pimeässä ja yksin on vaikea kantaa. Sen kirjoitti äitini myös viime kolumniin. Jos uskallamme avata ikkunamme, ovemme ja ympäristömme toisille, huomaamme että emme ole yksin ja asioiden käsittelemiseen löytyy erilaisia vaihtoehtoja. Voimme oppia käsittelemään ja kestämään elämää ja siten myös nauttimaan siitä.
Katsokaamme rohkeasti läheistemme ikkunoista sisään, puuttukaamme rohkeasti asioihin, jotka koemme vääriksi ja auttakaamme ihmisiä, joiden näemme apua tarvitsevan, vaikka he eivät sitä aina itse pyytäisikään.
Tämä teksti on omistettu 20 vuotiaalle tytölle, joka ei nähnyt muuta ratkaisua kuin hypätä junan alle. Joskus elämän vastoinkäymiset tuntuvat kovin lopullisilta. Lohtua siitä tiedosta, että ne eivät sitä oikeasti ole.
Kuolema on vain maailman ylittämistä, niin kuin ystävykset ylittävät meriä; he elävät yhä toisissaan.
-William Penn