Kun tarpeeksi pidättelee itkua, se ei enää tulekkaan ja muuttuu ahdistukseksi.
Vuosikausia sitten lopetin itkemisen. Kovetin itseni julmalle ympäristölle, johon en koskaan sopeutunut. Kuulen vieläkin sanat, jotka ovat juurtuneet syvälle sydämeeni, että olen pilannut minulle rakkaan ihmisen elämän. Kuulen kuinka en ole kenenkään arvoinen. Kuulen kuinka en ole ansainnut olla kokonaisvaltaisesti onnellinen. Kuinka minun pitäisi nöyrtyä ja siirtyä pois tieltä, että minusta pidettäisiin. Olen vuosikaudet siirtynyt pois tieltä etten olisi kenenkään tiellä. Kenenkään onnen tiellä. Mietin, miksi en kuullut sitä, että olen arvokas ja minulla on oikeus vaatia elämältä asioita ja ihmisiä, jotka ovat minulle täydellisiä. Niin usein kuulemme vahvemmin asiat, jotka rikkovat itsetuntoamme ja ruokkivat epävarmuuttamme kuin asiat, jotka vahvistavat niitä. Meidän on helpompi uskoa negatiivisia asioita itsestämme kuin positiivisia.
Usein piilotamme tunteemme, koska niiden käsitteleminen on yksinkertaisesti liian vaikeaa. Emme uskalla kohdata sisällämme kuohuvaa merta, koska emme tiedä mitä sen kanssa tekisimme ja kuinka se vaikuttaisi meihin ja suhtautumiseemme toisiin. On helpompi olla ajattelematta ja keskittyä muihin asioihin. Monta vuotta minäkin olin ajattelematta ja nautin elämästä. Pelkäsin kuitenkin samalla tuntea ja käsitellä pahaa oloani, joka välillä ravisteli minua. Pelkäsi elämän pettymyksiä ja suruja, joten leikin ettei niitä ole olemassakaaan enkä niin niistä jaksanut välittääkkään. Pelkäsin, että kohtaamalla itseni ja elämäni rehellisesti, menisin rikki. Valitettavasti menin rikki kaikista välttämisyrityksistä huolimatta.
Piilotetut, tarkoituksella kadotetut ja villaisella painetut tunteet nousevat väistämättä pintaan ennemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella, jos ne ovat meille oikeasti tärkeitä. Ehkä jokin aivan toinen tilanne, tapahtuma tai tunne laukaisee meissä vuosikausia hiljaisuudessa vaikuttaneen tunteen pintaan. Ehkä myös paniikki on osa tukahdutettuja tunteita, jotka pyrkivät ulos. Ehkä paniikki on alitajuntamme ja kroppamme tapa pakottaa meidät kohtaamaan elämä todellisena. Ehkä se on ainoa tapa tuntea, kun emme osaa reagoida toisin.
Pari vuotta sitten äitini järjesti minulle keskusteluapua erään tuttavansa kanssa. Saavuin tilaan, joka oli hämärä. Huoneessa oli sohvat ja pöydällä paloi kynttilöitä. Istuimme alas ja hän sanoi ystävällisesti, että on täällä minua varten ja voin olla täysin oma itseni. Voimme puhua tai olla puhumatta. Purskahdin samantien itkuun. En saanut sanotuksi mitään ja tunsin kuinka kyyneleet kastelivat minut kaulaan saakka. Olo vapautui. Tunteet vapautuivat. Uskaltaisimmepa tuntea samaa vapautta kohdata itsemme kaikkialla ja kaikkien kanssa.
Tänään heräsin kyyneliin ja koin suurta onnellisuutta siitä, että paniikin sijasta uskallan taas tuntea surua ja ikävää. Uskallan näyttää tunteeni ja olla rehellinen omista tarpeistani. En enää koe häpeää olla oma itseni. Uskon vihdoin, että minulla on oikeus onneen ja elämään, joka on täydellinen minulle. Meillä jokaisella on mieletön kyky selvitä vastoinkäymisistä, kun ne osuvat kohdallemme. Toiset uskaltavat kohdata tunteensa avoimesti ja toiset sulkevat ne sisäänsä. Toiset menevät paniikkiin ja toiset ahdistuvat ja purkavat turhautumisensa toisiin. Meillä jokaisella on omat tapamme selvitä ja suojella itseämme. Kun ymmärrämme sen, opimme samalla taistelemaan epävarmuuttamme vastaan ja tulemme avoimeksi ajatukselle, että voimme elämässä saada juuri sen, mitä haluamme. Meidän tulee vain uskaltaa elää.
Ihmisen itku on hänen kaunein oikeutensa.
-Jaques Delille
Vuosikausia sitten lopetin itkemisen. Kovetin itseni julmalle ympäristölle, johon en koskaan sopeutunut. Kuulen vieläkin sanat, jotka ovat juurtuneet syvälle sydämeeni, että olen pilannut minulle rakkaan ihmisen elämän. Kuulen kuinka en ole kenenkään arvoinen. Kuulen kuinka en ole ansainnut olla kokonaisvaltaisesti onnellinen. Kuinka minun pitäisi nöyrtyä ja siirtyä pois tieltä, että minusta pidettäisiin. Olen vuosikaudet siirtynyt pois tieltä etten olisi kenenkään tiellä. Kenenkään onnen tiellä. Mietin, miksi en kuullut sitä, että olen arvokas ja minulla on oikeus vaatia elämältä asioita ja ihmisiä, jotka ovat minulle täydellisiä. Niin usein kuulemme vahvemmin asiat, jotka rikkovat itsetuntoamme ja ruokkivat epävarmuuttamme kuin asiat, jotka vahvistavat niitä. Meidän on helpompi uskoa negatiivisia asioita itsestämme kuin positiivisia.
Usein piilotamme tunteemme, koska niiden käsitteleminen on yksinkertaisesti liian vaikeaa. Emme uskalla kohdata sisällämme kuohuvaa merta, koska emme tiedä mitä sen kanssa tekisimme ja kuinka se vaikuttaisi meihin ja suhtautumiseemme toisiin. On helpompi olla ajattelematta ja keskittyä muihin asioihin. Monta vuotta minäkin olin ajattelematta ja nautin elämästä. Pelkäsin kuitenkin samalla tuntea ja käsitellä pahaa oloani, joka välillä ravisteli minua. Pelkäsi elämän pettymyksiä ja suruja, joten leikin ettei niitä ole olemassakaaan enkä niin niistä jaksanut välittääkkään. Pelkäsin, että kohtaamalla itseni ja elämäni rehellisesti, menisin rikki. Valitettavasti menin rikki kaikista välttämisyrityksistä huolimatta.
Piilotetut, tarkoituksella kadotetut ja villaisella painetut tunteet nousevat väistämättä pintaan ennemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella, jos ne ovat meille oikeasti tärkeitä. Ehkä jokin aivan toinen tilanne, tapahtuma tai tunne laukaisee meissä vuosikausia hiljaisuudessa vaikuttaneen tunteen pintaan. Ehkä myös paniikki on osa tukahdutettuja tunteita, jotka pyrkivät ulos. Ehkä paniikki on alitajuntamme ja kroppamme tapa pakottaa meidät kohtaamaan elämä todellisena. Ehkä se on ainoa tapa tuntea, kun emme osaa reagoida toisin.
Pari vuotta sitten äitini järjesti minulle keskusteluapua erään tuttavansa kanssa. Saavuin tilaan, joka oli hämärä. Huoneessa oli sohvat ja pöydällä paloi kynttilöitä. Istuimme alas ja hän sanoi ystävällisesti, että on täällä minua varten ja voin olla täysin oma itseni. Voimme puhua tai olla puhumatta. Purskahdin samantien itkuun. En saanut sanotuksi mitään ja tunsin kuinka kyyneleet kastelivat minut kaulaan saakka. Olo vapautui. Tunteet vapautuivat. Uskaltaisimmepa tuntea samaa vapautta kohdata itsemme kaikkialla ja kaikkien kanssa.
Tänään heräsin kyyneliin ja koin suurta onnellisuutta siitä, että paniikin sijasta uskallan taas tuntea surua ja ikävää. Uskallan näyttää tunteeni ja olla rehellinen omista tarpeistani. En enää koe häpeää olla oma itseni. Uskon vihdoin, että minulla on oikeus onneen ja elämään, joka on täydellinen minulle. Meillä jokaisella on mieletön kyky selvitä vastoinkäymisistä, kun ne osuvat kohdallemme. Toiset uskaltavat kohdata tunteensa avoimesti ja toiset sulkevat ne sisäänsä. Toiset menevät paniikkiin ja toiset ahdistuvat ja purkavat turhautumisensa toisiin. Meillä jokaisella on omat tapamme selvitä ja suojella itseämme. Kun ymmärrämme sen, opimme samalla taistelemaan epävarmuuttamme vastaan ja tulemme avoimeksi ajatukselle, että voimme elämässä saada juuri sen, mitä haluamme. Meidän tulee vain uskaltaa elää.
Ihmisen itku on hänen kaunein oikeutensa.
-Jaques Delille