Rakastaminen ja lähimmäisestä välittäminen on yksi elämän rikkauksista, jonka usein osaamme antaa paremmin kuin ottaa vastaan.
Minulla on luontainen tarve auttaa ihmisiä. Auttaa heitä ymmärtämään itseään ja elämäänsä paremmin, kertomalla rohkeasti omista kokemuksistani. Yksi elämäni vaikeimmista asioista oli hyväksyä, että en selviä yksin. Minulle avun pyytäminen vaati niin suurta nöyrtymistä ja häpeää, että tunsin että olin epäonnistunut itsenäistymään ja kasvamaan aikuiseksi. Turhauduin, koska en saanut elämääni kuntoon itse. Pitkään en halunnut kenenkään auttavan minua, koska koin sen myös sääliksi. Totuus kuitenkin on, että itsekkäintä mitä voimme tehdä on evätä lähimmäisiltämme heidän luontaisen tarpeensa ja halunsa auttaa rakastamiaan ihmisiä. Minä eväsin tämän pitkän aikaa perheeltäni ja ystäviltäni, koska olin vihainen ja katkera. Minulle on usein sanottu, että tietty haaste ja vaikeus pysyy elämässämme juuri sen aikaa, kun sillä on tarkoitus. Kun löydämme tämän tarkoituksen vapaudumme taakastamme. Hyväksyttyäni, etten selviä yksin, opin arvostamaan ja kunnioittamaan lähimmäisiäni sekä ympäristöäni aivan uudella tavalla. Taakkani kevenee koko ajan.
Me kaikki tarvitsemme välillä kalliota johon tukeutua. Paikkaa, missä voimme romahtaa ja olla heikkoja rauhassa. Tukiverkostoa, joka on niin laaja, että se kantaa meitä vaikeimpienkin aikojen yli. Minulle tämä tukiverkosto on lähimmät ystäväni ja ennen kaikkea perheeni. Se on myös vertaistukiryhmät ja erilaiset projektit, joita vedän sekä kyky kirjoittaa ja lukea, kun en muuhun pysty. Tukiverkosto ei tarkoita vain tomivia ihmissuhteita vaan myös toimivia käytösmalleja ja selviytymistapoja. Minulle se tarkoittaa suuremmassa mittakaavassa uskoani. En pelkää enää niin paljon romahtamista, koska olen luonut itselleni ympäristön, missä on turvallista mennä rikki ja koota itsensä uudelleen. Ihmisen pitää kerran mennä rikki ja onnistuneesti rakentaa itsensä uudestaan, jotta hän uskoo elämän kantavaan voimaan ja kykyyn palautua vaikeistakin asioista. Näin meidän ei enää tarvitse pelätä elämää. Tulemme vapaiksi ja annamme mahdollisuuden itsellemme olla onnellisia.
Tämä vapaus on tuonut elämääni paljon uutta ja ihanaa. Rakastan ihmisiä, joiden kanssa saan jakaa elämääni ja olen kiitollinen löytämästäni ajoittaisesta rauhasta. Olen löytänyt itselleni paikan, johon koen kuuluvani ja tarkoituksen, jolle haluan olla uskollinen.
Olen viime aikoina keskustellut paljon yksinäisyydestä kärsivien ihmisten kanssa. Ihmisten, joilla ei tunnu olevan ketään. Ihmisiä, joilta tuntuu puuttuvan tukiverkosto kokonaan. Tulen tästä surullisesksi, koska uskon, ettei ihmistä ole luotu elämään yksin. Kasvamme ja kehitymme vuorovaikutuksesta toisten ihmisten kanssa ja ymmärrämme rakkauden ja läheisyyden merkityksen vain kokemalla sen. Tukiverkosto on ehdottomasti hyvinvoinnillemme eräänlainen edellytys, koska joudumme jokainen kokemaan elämässämme vastoinkäymisiä ennemmin tai myöhemmin ja silloin tarvitsemme tukea ja ympäristön, joka kannattelee meitä, kun emme itse jaksa. Tämän verkoston rakentaminen on omalla vastuullamme ja sen toivimuus omissa käsissämme.
Tänään sain puhelun, että eräs läheiseni joutuu kuuntelemaan lääkärissä tehtyjen testien tulokset vastaanotolla puhelimen sijasta. Tällaiset pienet huolestumisen aiheet muistuttavat elämän katoavaisuudesta ja aikamme rajallisuudesta. Joudumme elämässämme kohtaamaan sairautta ja kuolemaa. Olemalla sinut itsemme ja elämämme kanssa sekä tiedostaessamme vastoinkäymisten aina olevan osa elämää, opimme ehkä suhtautumaan jokaiseen päivään uudella tavalla. Rakentaessamme elämämme ja aatteemme jollekkin pysyvälle ja ylläpitämällä ihmissuhteitamme, kasvatamme samalla itseluottamusta, jonka avulla tiedämme selviävämme kaikesta, mitä elämämme eteemme heittää. Eikä meidän tarvitse selvitä siitä yksin.
Paras keino ystävyyden saavuttamiseksi on ystävyyden osoittaminen.
-Baltasar Gracián
Minulla on luontainen tarve auttaa ihmisiä. Auttaa heitä ymmärtämään itseään ja elämäänsä paremmin, kertomalla rohkeasti omista kokemuksistani. Yksi elämäni vaikeimmista asioista oli hyväksyä, että en selviä yksin. Minulle avun pyytäminen vaati niin suurta nöyrtymistä ja häpeää, että tunsin että olin epäonnistunut itsenäistymään ja kasvamaan aikuiseksi. Turhauduin, koska en saanut elämääni kuntoon itse. Pitkään en halunnut kenenkään auttavan minua, koska koin sen myös sääliksi. Totuus kuitenkin on, että itsekkäintä mitä voimme tehdä on evätä lähimmäisiltämme heidän luontaisen tarpeensa ja halunsa auttaa rakastamiaan ihmisiä. Minä eväsin tämän pitkän aikaa perheeltäni ja ystäviltäni, koska olin vihainen ja katkera. Minulle on usein sanottu, että tietty haaste ja vaikeus pysyy elämässämme juuri sen aikaa, kun sillä on tarkoitus. Kun löydämme tämän tarkoituksen vapaudumme taakastamme. Hyväksyttyäni, etten selviä yksin, opin arvostamaan ja kunnioittamaan lähimmäisiäni sekä ympäristöäni aivan uudella tavalla. Taakkani kevenee koko ajan.
Me kaikki tarvitsemme välillä kalliota johon tukeutua. Paikkaa, missä voimme romahtaa ja olla heikkoja rauhassa. Tukiverkostoa, joka on niin laaja, että se kantaa meitä vaikeimpienkin aikojen yli. Minulle tämä tukiverkosto on lähimmät ystäväni ja ennen kaikkea perheeni. Se on myös vertaistukiryhmät ja erilaiset projektit, joita vedän sekä kyky kirjoittaa ja lukea, kun en muuhun pysty. Tukiverkosto ei tarkoita vain tomivia ihmissuhteita vaan myös toimivia käytösmalleja ja selviytymistapoja. Minulle se tarkoittaa suuremmassa mittakaavassa uskoani. En pelkää enää niin paljon romahtamista, koska olen luonut itselleni ympäristön, missä on turvallista mennä rikki ja koota itsensä uudelleen. Ihmisen pitää kerran mennä rikki ja onnistuneesti rakentaa itsensä uudestaan, jotta hän uskoo elämän kantavaan voimaan ja kykyyn palautua vaikeistakin asioista. Näin meidän ei enää tarvitse pelätä elämää. Tulemme vapaiksi ja annamme mahdollisuuden itsellemme olla onnellisia.
Tämä vapaus on tuonut elämääni paljon uutta ja ihanaa. Rakastan ihmisiä, joiden kanssa saan jakaa elämääni ja olen kiitollinen löytämästäni ajoittaisesta rauhasta. Olen löytänyt itselleni paikan, johon koen kuuluvani ja tarkoituksen, jolle haluan olla uskollinen.
Olen viime aikoina keskustellut paljon yksinäisyydestä kärsivien ihmisten kanssa. Ihmisten, joilla ei tunnu olevan ketään. Ihmisiä, joilta tuntuu puuttuvan tukiverkosto kokonaan. Tulen tästä surullisesksi, koska uskon, ettei ihmistä ole luotu elämään yksin. Kasvamme ja kehitymme vuorovaikutuksesta toisten ihmisten kanssa ja ymmärrämme rakkauden ja läheisyyden merkityksen vain kokemalla sen. Tukiverkosto on ehdottomasti hyvinvoinnillemme eräänlainen edellytys, koska joudumme jokainen kokemaan elämässämme vastoinkäymisiä ennemmin tai myöhemmin ja silloin tarvitsemme tukea ja ympäristön, joka kannattelee meitä, kun emme itse jaksa. Tämän verkoston rakentaminen on omalla vastuullamme ja sen toivimuus omissa käsissämme.
Tänään sain puhelun, että eräs läheiseni joutuu kuuntelemaan lääkärissä tehtyjen testien tulokset vastaanotolla puhelimen sijasta. Tällaiset pienet huolestumisen aiheet muistuttavat elämän katoavaisuudesta ja aikamme rajallisuudesta. Joudumme elämässämme kohtaamaan sairautta ja kuolemaa. Olemalla sinut itsemme ja elämämme kanssa sekä tiedostaessamme vastoinkäymisten aina olevan osa elämää, opimme ehkä suhtautumaan jokaiseen päivään uudella tavalla. Rakentaessamme elämämme ja aatteemme jollekkin pysyvälle ja ylläpitämällä ihmissuhteitamme, kasvatamme samalla itseluottamusta, jonka avulla tiedämme selviävämme kaikesta, mitä elämämme eteemme heittää. Eikä meidän tarvitse selvitä siitä yksin.
Paras keino ystävyyden saavuttamiseksi on ystävyyden osoittaminen.
-Baltasar Gracián