Olen usein miettinyt mikä on yhdistävä tekijä paniikkihäiriötä sairastavien kesken. Mitkä ovat tyypillisiä ominaisuuksia ja piirteitä paniikkialttiille ihmiselle? Mieleeni nousee heti sellaisia asioita kuin perfektionismi, mielyttämisen halu, tunnollisuus, tunteiden tukahduttaminen ja tietynlainen kiltteys. Monet ovat varmasti alttiita paniikkille geeneiltään, mutta vain osalle tapahtuu jotain taudin laukaisevaa. Joskus laukaiseva tekijä ei ole sen syvällisempi elämää muuttava, kauan tuloaan tehnyt asia vaan esimerkiksi vain krapula tai hatsin poltto. Minulla se oli yhdistelmä monia asioita. Niin kuin kamelin selkä; se kestää vaikka mitä, mutta sitten yksi korsi liikaa voi katkaista sen.
Paniikkikokouksessa huomasin, että kaikki osallistujat olivat pärjänneet elämässään todella hyvin akateemisesti ja työllisesti. Itse uskon, että paniikkihäiriössä on kyse kemiallisesta fyysisestä alttiudesta, jonka jokin sosiaalinen, henkinen stressi laukaisee. Siksi paniikin poistamiseksi ei yleensä riitä vain yhden elämänalueen siivoaminen vaan koko elämä kaikkineen kaipaa uudelleen arviointia. Paniikista ei välttämättä aina selviä vain tahdonvoimalla. Armollisuutta kiitos, me emme kukaan ole täydellisiä.
Yli kymmenen vuotta sitten vuonna 1998, äitini antoi minulle seuraavan tekstin.
Minusta nyhdetään kappaleita.
Ystävällisesti hymyillen, nöyrästi pyytäen, kauniisti kiittäen
ihmiset vievät minusta kappaleen toisensa jälkeen.
En osaa sanoa: EI.
Ihmiset ottavat kappaleeni, pitävät niitä aarteinaan,ovat niistä kiitollisia, väittävät etteivät tulisi toimeen ilman niitä eivät jaksaisi elää. En osaa sanoa: EI
Koetan kiertää niitä teitä pitkin, missä ei näitä ihmisiä olisi. En aina jaksa nähdä ihmisten hätää. Haluan paeta erämaahan.
Haluan paeta sinne, missä kukaan ei tunne.
Haluan pois puhelimen vierestä. Kunpa numeroni ei olisi ihmisten tiedossa. En osaa sanoa: EI
Tunnen olevani kuin ruoka seisovassa pöydässä.
Kaikki käyvät minusta kappaaleen hakemassa.
En pääse karkuun, en haluakkaan päästä.
Ihmisten nöyrät kiitokset ovat minulle tärkeät.
Tunnen olevani tärkeä. Tunnen, että minusta on hyötyä.
Elän ihmisten kiitoksilla.
Toisinaan tunnen, että allani oleva lautanen on tyhjä.
Mitään ei ole enää jaossa.
En osaa sanoa: EI
Haluan itsellenikin kappaleen.
Haluan itsellenikin omaa aikaani ja jaksamistani.
Haluan olla kokonainen.
Haluan myös saada jotain itselleni joltakin toiselta.
Olen ollut jaossa monille.
Olen kuulunut liian monelle.
Osia minusta on monen mukana.
Haluan, että kuulun kokonaan yhdelle.
Haluan, että minusta ei kuka tahansa nypi mielestään parhaita paloja,
haluan olla kokonainen, kuulua yhdelle ihmiselle.
Haluan hänen kuuluvan minulle.
Vasta nyt kymmenen vuoden päästä tajuan, miten teksti kuvailee ongelmaani elämässä. Olen suuren osan elämästäni tuntenut vastuuta olla puhumatta tunteistani ja ottaa vastuun rauhantekijän roolista. Kiltteys, joka johtuu täysin kyvyttömyydestä sanoa EI ja halusta miellyttää, tekee ihmisen kipeäksi vääränlaisesta kiltteydestä. Onneksi osa kasvamisesta omaksi itsekseen tarkoittaa aikuistumista ja kultaisen keskitien löytämistä siten, että voi täyttää omat tarpeensa ennen kuin jakaa jaksamistaan muille. Jos emme itse voi hyvin, on meidän vaikea auttaa muitakaan.
Voin ylpeästi todeta, että olen vihdoin oppinut sanomaan ei ja elämään oikeasti oman jaksamiseni mukaan todella paljon rehellisemmin kuin ennen. En vain muita varten, vaan myös itseäni varten. Jossain vaiheessa koko elämäni perustui toiseen ihmiseen ja siihen, että hän tarvitsi minua. Kun tämä ihminen katosi, katosi myös minun tarkoitukseni. Onko osa sinun paniikistasi tai ahdistuksesta syntynyt halusta miellyttää ja tarpeesta tulla hyväksytyksi? Jos ihminen elää ja tekee asioita, joita ei koe omakseen tai ei sydämmessään tunne oikeiksi, uupuu hän jossain vaiheessa. Minulle mm. tämä uupumus laukaisi paniikin. Monet tällaiset prosessit tapahtuvat alitajunnassamme, joka tarkoittaa sitä ettemme aina tiedosta mitä teemme. Kun taas emme tiedosta käyttäytymistämme vahingolliseksi, emme sitä osaa muuttaakaan.
Tulen aina varmasti miettimään ja pohtimaan elämää ja olemaan altis paniikille. Yksi suuri paniikin aiheuttaja on minulle ollut myös välillisesti tunne siitä, etten kuulu mihinkään. Aivan kuten tekstissä lukee. Uskon, että meidät kaikki on tarkoitettu jakamaan elämämme toisen ihmisen kanssa ja, että taipumukseni kokea etten kuulu mihinkään on osaksi perinnöllistä isältäni. Vasta löydettyään äitini ikuisuus sitten, tunsi hän kuuluvansa johonkin. Toivon, että löydän itsekin jotain samankaltaista. Toisaalta on epärealistista ajatella etten kuulu mihinkään, sillä minulla on ihana perhe ja ystäviä. Kuulun heidän jokaisen elämään (jos luette tätä toivon, että olette samaa mieltä).
Paniikki, huolimatta siitä mistä se johtuu tai kamppailemmeko sen kanssa lopun elämäämme vai vain huomisen, on osa sitä keitä olemme. Mitä nopeammin opimme tuntemaan itsemme ja hyväksymään sen mitä löydämme, on meidän helpompi kestää arkea. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana, on meistä itsestämme kiinni miten päätämme sen kantaa.
Useimpien elämä on pakenemista heistä itsestään.
-Friedrich Hebbel