Minun jalkani kieltäytyvät viemästä minua töihin. Minä en kerta kaikkiaan pysty kävelemään.
Mitä ihmettä? Pistä vain kinttua toisen eteen, kehotan. Hopi, hopi, reippaasti nyt. Kyllä paha olo menee töissä ohi.
Minä en kerta kaikkiaan pysty, itkee tytär.
Olen ymmälläni. Kun työ ei ole tarpeeksi haastavaa ja kun työkavereiden kanssa on ongelmia nuoret helposti jäävät kotiin tai pyytävät sairauslomaa. Siitäkö tässä on kysymys? Ei varmaan. Tytär on tavallisesti hyvin velvollisuudentuntoinen.
Minä olen ihan paniikissa, hän sanoo.
Sellaista kieltä kaikki tyttäremme ovat käyttäneet lapsesta asti: Olen ihan paniikissa ennen näitä kokeita, olen ihan paniikissa, kun minun on tavattava tuo kaveri, olen ihan paniikissa, jos myöhästyn tästä bussista.
Toisena päivänä mieheni ja minä istuimme tyttären kanssaan lounaalla helsinkiläisessä ravintolassa. Nauroimme ja rupattelimme ja söimme hyvin. Yhtäkkiä hän jähmettyi ja kyyneleet alkoivat valua.
En pysty syömään, minua ahdistaa. Hän käpertyi isänsä kainaloon ja alkoi itkeä.
Tällaista helvettiäkö koko minun loppuelämäni tulee olemaan?
Enää en sano: Hopi, hopi. Tämä on jotain jota en ymmärrä, joka pelottaa minua myös äitinä. On vaikea nähdä rohkean, viehättävän ja energisen tyttärensä kärsivän ja kerta toisensa jälkeen käpristyvän kokoon kuin syksyn lehti.
Aina välillä oli kaikki hyvin. Mutta joka kerta, kun hän soitti ja näin hänen nimensä kännykän näytöllä vilisti aivojeni läpi: Ei kai taas...? Tunsin itseni täysin voimattomaksi auttamaan. Joskus hän sanoi hätääntyneenä, ettei uskaltanut astua ulos ovesta, eikä lähteä minnekään.
-Tule tänne, sanoin, jutellaan ja laitan hyvää ruokaa.
-Etkö vieläkään tajua, hän vastasi, en pysty lähtemään minnekään.
Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Nyt sen tiedän. Mennä hänen luokseen ja kuunnella ja rauhoittaa. Sanoa, että ymmärrän tai ainakin yritän ymmärtää, miten vaikeaa elämä on juuri nyt.
Näiden vuosien aikana olen oppinut paniikkihäiriöstä paljon. Ensimmäinen asia on, että on otettava todesta se, mitä paniikkihäiriöinen ihminen sanoo. Hän ei näyttele, ei kerjää huomiota, ei käytä paniikkia verukkeena. Hän kärsii ja kärsimys lisääntyy, kun ympäristö sanoo: Piristy, kaikki on ihan hyvin. Mitä sinä turhaan panikoit.
Opin kuuntelemaan, ottamaan vastaan hätääntymisen ja ahdistuksen. Opin muistuttamaan häntä siitä, etttä omat voimavarat ovat rajalliset. Pitää muistaa, että varoituskellot soivat, jos vetää elämänsä liian kireälle.
Usein pelkäsin ottaa paniikkikohtaukset puheeksi silloin, kun kaikki oli hyvin. Pelkäsin, että se laukaisee paniikin, joka ei sillä hetkellä ollut mielessä. Nyt ajattelen toisin. Silloin olisi voinut puhua helpommin. Kun valo osuu elämämme mörköihin, ne haalistuvat ja lopulta katoavat. Hiljaisuus ja salaisuudet, joista pitäsisi puhua, ovat painava taakka.
Vertaistuki on paniikkihäiriöstä kärsivälle tärkeä. Aina ei jaksa mennä toisten luo pohtimaan asioita. Siksi nämä nettisivut ovat tärkeät. Vertaistuki olisi myös paniikkihäiriöisten omaisille tärkeää. Näillä sivuilla voisi olla sellainenkin ”huone”, jossa he voisivat tukea toisiaan ja saada lohdutusta omaan ahdistukseensa ja huoleensa. Ennen kaikkea he voisivat löytää keinoja tukea rakkaitaan ja kannustaa heitä hakemaan apua. Apua on tarjolla ja sen saanti helpottaa ja selkeyttää elämää.
Paniikkihäiriöinenkin voi elää onnellista elämää, kun uskaltaa pyytää ja vastaanottaa apua. Meidän on sitäpaitsi hyvä muistaa mitä ranskalainen filosofi Charles de Montesquieu sanoi 1700-luvulla:
Jollei haluaisi olla muuta kuin onnellinen, olisi onni pian saavutettu. Mutta me tahdomme olla muita onnellisempia ja se on miltei aina vaikeaa, sillä me kuvittelemme toisia onnellisemmiksi kuin he ovat.