Ensimmäinen ja tärkein henkistä tietä etsivän ihmisen hyve on rohkeus. -Paolo Coelho, Valkyriat
Me pelkäämme usein elämää ja juoksemme karkuun kaikkia niitä asioita, joita oikeasti haluamme. Unelmien toteuttamisen esteeksi nousee yksi ainoa asia, epäonnistumisen pelko. Emme uskalla yrittää, koska pelkäämme ettemme onnistu ja selviä pettymysten tuomasta tuskasta. Emme uskalla ottaa riskejä, koska pelkäämme sulkevamme kaikki muut tiet, valitsemalla yhden. Elämässä tapahtuvat muutokset ja vastoinkäymiset tuntuvat usein kovin lopullisilta ja siten lamaannuttavat meidät. Jäämme siihen tilaan missä olemme, koska sen tilan tunnemme.
Joskus muutokset ja vastoinkäymiset ovat lopullisia, koska emme selviä niistä. Lopullisuuden tuska näkyy lukuisissa itsemurhissa, jotka tänä vuonna ovat koskettaneet läheisteni elämää. Suurin rohkeus on kadonnut, ja se on rohkeus kohdata elämä, sen tuomat vaikeudet ja niiden tarkoitus. Kun toiset meistä osaavat uskoa ja toivoa, toiset eivät rehellisesti enää kestä sekuntiakaan. Vaikka tunteiden kirjo rikastuttaa elämäämme ja vahvistaa meitä, tuntuu joiltakin ihmisiltä puuttuvan kyky uskoa elämän jatkuvuuteen ja omiin voimiinsa. Perspektiivit katoavat ja ihminen päättää oman elämänsä. Se laittaa meidän muiden elämän arjen asiat ja ongelmat perpektiiviin. Se herättää meidät arvostamaan elämän haurautta. Samalla se saa meidät pelkäämään. Parhaimmassa tapauksessa se herättää meidät elämään.
Minä pelkäsin ennen, että en jaksa elää. Olin kadottanut oman rohkeuteni. Yksi ilta havahduin siihen, että en uskaltanut mennä yksin kotiin, koska pelkäsin etten hallitse itseäni ja teen itselleni jotain. En siksi, että haluaisin kuolla, vaan siksi etten enää kestänyt elämää. Tässä hetkessä uskon, että moni tekee juuri jotain lopullista. Tilaa on vaikea selitää. Se on samalla pelottava ja samalla rauhallinen. Kuoleminen ei tunnu pelottavalta, koska se on mahdollisuus parempaan.
Olen kiitollinen joka päivä, että huomasin elämän olevan mahdollisuus parempaan ja löysin rohkeuden kohdata itseni ja pelkoni. En tähän kuitenkaan pystynyt yksin. Harva meistä pystyy. Hyvään taisteluun tarvitseme aina apua. Tarvitsemme myös uskoa, luottamusta ja toivoa asioihin, joita emme välttämättä vielä näe. Rohkeus ei ole pelottomuutta vaan kykyä olla lamaantumatta. Meidän on ymmärrettävä, että kaikki elämän taistelut opettavat meille jotain. Nekin, jotka häviämme.
Halusin avata syksyn kolumnikauden puhumalla juuri rohkeudesta, koska sitä puuttuu meiltä jokaiselta aina joskus. Rohkeutta olla oma itsemme ja roheutta kohdata elämä ja mitä siltä oikeasti haluamme. Kuinka vaikeaa onkin joskus myöntää, ettei elämä ole yhtään sitä mitä itsellemme toivoimme tai näimme. Pettymystä on vaikea joskus myöntää. Lähiaikoina minulta on puuttunut rohkeus jakaa ajatuksiani ja tunteitani, minkä vuoksi en ole kirjoittanut aikaisemmin. Olen miettinyt, mitä minusta ajatellaan. Miten voin antaa näin paljon itsestäni ja vain uskoa, että se koetaan siten kuinka olen sen tarkoittanut koettavaksi.
Kirjoitan kuitenkin, koska tiedän etten ole ainoa, joka painiskelee samanlaisten ajatusten kanssa. Etkä ole sinäkään. Toivon tänä syksynä kaikille rohkeutta olla avoimempia todellisista tunteistaan ja tarpeistaan. Toivon rohkeutta jakaa elämää myös heidän kanssaan, jotka ovat tuskissaan rasittavia, itsekkäitä ja ärsyttäviä, koska usein he ovat juuri niitä, jotka tarvitsevat meitä eniten. Samalla toivon, että lähdet rohkeasti etsimään, sitä missä olet hyvä. Mitä paremmin ymmärrät itseäsi, sitä paremmin ymmärrät maailmaa.
Kun minulla ei ollut mitään menetettävää sain kaiken. Kun lakkasin olemasta se, joka olen, löysin itseni.
–Paolo Coelho, Yksitoista minuuttia
Me pelkäämme usein elämää ja juoksemme karkuun kaikkia niitä asioita, joita oikeasti haluamme. Unelmien toteuttamisen esteeksi nousee yksi ainoa asia, epäonnistumisen pelko. Emme uskalla yrittää, koska pelkäämme ettemme onnistu ja selviä pettymysten tuomasta tuskasta. Emme uskalla ottaa riskejä, koska pelkäämme sulkevamme kaikki muut tiet, valitsemalla yhden. Elämässä tapahtuvat muutokset ja vastoinkäymiset tuntuvat usein kovin lopullisilta ja siten lamaannuttavat meidät. Jäämme siihen tilaan missä olemme, koska sen tilan tunnemme.
Joskus muutokset ja vastoinkäymiset ovat lopullisia, koska emme selviä niistä. Lopullisuuden tuska näkyy lukuisissa itsemurhissa, jotka tänä vuonna ovat koskettaneet läheisteni elämää. Suurin rohkeus on kadonnut, ja se on rohkeus kohdata elämä, sen tuomat vaikeudet ja niiden tarkoitus. Kun toiset meistä osaavat uskoa ja toivoa, toiset eivät rehellisesti enää kestä sekuntiakaan. Vaikka tunteiden kirjo rikastuttaa elämäämme ja vahvistaa meitä, tuntuu joiltakin ihmisiltä puuttuvan kyky uskoa elämän jatkuvuuteen ja omiin voimiinsa. Perspektiivit katoavat ja ihminen päättää oman elämänsä. Se laittaa meidän muiden elämän arjen asiat ja ongelmat perpektiiviin. Se herättää meidät arvostamaan elämän haurautta. Samalla se saa meidät pelkäämään. Parhaimmassa tapauksessa se herättää meidät elämään.
Minä pelkäsin ennen, että en jaksa elää. Olin kadottanut oman rohkeuteni. Yksi ilta havahduin siihen, että en uskaltanut mennä yksin kotiin, koska pelkäsin etten hallitse itseäni ja teen itselleni jotain. En siksi, että haluaisin kuolla, vaan siksi etten enää kestänyt elämää. Tässä hetkessä uskon, että moni tekee juuri jotain lopullista. Tilaa on vaikea selitää. Se on samalla pelottava ja samalla rauhallinen. Kuoleminen ei tunnu pelottavalta, koska se on mahdollisuus parempaan.
Olen kiitollinen joka päivä, että huomasin elämän olevan mahdollisuus parempaan ja löysin rohkeuden kohdata itseni ja pelkoni. En tähän kuitenkaan pystynyt yksin. Harva meistä pystyy. Hyvään taisteluun tarvitseme aina apua. Tarvitsemme myös uskoa, luottamusta ja toivoa asioihin, joita emme välttämättä vielä näe. Rohkeus ei ole pelottomuutta vaan kykyä olla lamaantumatta. Meidän on ymmärrettävä, että kaikki elämän taistelut opettavat meille jotain. Nekin, jotka häviämme.
Halusin avata syksyn kolumnikauden puhumalla juuri rohkeudesta, koska sitä puuttuu meiltä jokaiselta aina joskus. Rohkeutta olla oma itsemme ja roheutta kohdata elämä ja mitä siltä oikeasti haluamme. Kuinka vaikeaa onkin joskus myöntää, ettei elämä ole yhtään sitä mitä itsellemme toivoimme tai näimme. Pettymystä on vaikea joskus myöntää. Lähiaikoina minulta on puuttunut rohkeus jakaa ajatuksiani ja tunteitani, minkä vuoksi en ole kirjoittanut aikaisemmin. Olen miettinyt, mitä minusta ajatellaan. Miten voin antaa näin paljon itsestäni ja vain uskoa, että se koetaan siten kuinka olen sen tarkoittanut koettavaksi.
Kirjoitan kuitenkin, koska tiedän etten ole ainoa, joka painiskelee samanlaisten ajatusten kanssa. Etkä ole sinäkään. Toivon tänä syksynä kaikille rohkeutta olla avoimempia todellisista tunteistaan ja tarpeistaan. Toivon rohkeutta jakaa elämää myös heidän kanssaan, jotka ovat tuskissaan rasittavia, itsekkäitä ja ärsyttäviä, koska usein he ovat juuri niitä, jotka tarvitsevat meitä eniten. Samalla toivon, että lähdet rohkeasti etsimään, sitä missä olet hyvä. Mitä paremmin ymmärrät itseäsi, sitä paremmin ymmärrät maailmaa.
Kun minulla ei ollut mitään menetettävää sain kaiken. Kun lakkasin olemasta se, joka olen, löysin itseni.
–Paolo Coelho, Yksitoista minuuttia