Läheisyyttä ei voi saavuttaa ilman avoimmuutta toista henkilöä kohtaan. Avoimmuus vaatii myös rohkeutta laittaa itsensä haavoittuvaan tilaan toisen edessä ja kykyä luottaa toiseen. Itse olen tässä todella huono. Voin kirjoittaa syvimmät tunteeni ja elämäni vaikeimmat asiat kaikkien luettavaksi, mutta kun istun uuden ihmisen eteen, jonka haluan kuuluvan elämääni, menen lukkoon.
Olemme jokainen elämässämme kokeneet kuinka luottamuksemme petetään pienillä tai suuremmilla tavoilla. Minulle suurin luottamuksen pettäminen oli kuulla, että rakastamani ihmisen mielestä olin pilannut hänen elämänsä. En ole koskaan saanut tuota luottamusta korjattua. Korvaan sitä kaikille tapaamilleni ihmisille vieläkin. On ihmisiä, jotka eivät osaa päästää menneisyyden murheistaan irti. Minä olen yksi heistä. Avoimmuutta elämää ja ihmisiä kohtaan tuntuu joskus mahdottomalta saavuttaa.
Usein, kun kirjoitan, kirjoitan hetkinä, jolloin koen suurinta epävarmuutta. On päiviä, jolloin olen onnellinen enkä murehdi mistään. Päiviä, jolloin osaan unohtaa kaiken ja nauttia täydellisesti kaikesta ympärilläni olevasta. Olen valitsemallani tiellä ja täysin tietoinen suunnastani. Se tuo elämääni tarkoitusta enkä kaadu jokaisesta pienestä vastoinkäymisestä. Elämä kuitenkin heittää eteemme väistämättä kasvunpaikkoja ennemmin tai myöhemmin ja silloin meiltä vaaditaan kykyä muuttua ja reagoida toisin kuin mihin olemme tottuneet. Näissä hetkissä palaan menneisyyteeni ja koen suurta epävarmuutta muuttua ja valita toisin, vaikka tiedän sen olevan välttämätöntä.
Minulle suurin haaste on tulla todellisesti läheiseksi toisen kanssa. Elämässäni on paljon minulle rakkaita läheisiä ihmisiä, mutta tiettyä rajaa en vieläkään ole uskaltanut ylittää. Menen lukkoon. En halua elämältäni mitään muuta kuin sitä kaiken kattavaa läheisyyden ja turvan tunnetta, jonka tiedän olevan olemassa. Tiedän, koska olen kokenut sen aikaisemminkin. Tahtomattani evään itseltäni mahdollisuuden tähän, pelkäämällä ottaa riskejä.
Monet jäävät vaille läheisyyttä katkeruutensa vuoksi. Katkeruus toisten kyvyttömyydestä auttaa ja olla läsnä, estää heitä antamasta anteeksi ja olemasta avoimia uusille ihmissuhteille. Ihmiset kuitenkin katoavat ympäriltämme usein, eivät siksi, että ovat kyvyttömiä auttamaan, vaan koska olemme kyvyttömiä pyytämään tarvitsemaamme apua ja olemaan nöyriä. Meistä tulee ympäristöllemme sietämättömiä, koska olemme raskaita jatkuvien tunteidenpurkauksiemme vuoksi ja puramme turhautumisemme ja vihamme usein syyttä, joskus syystä, meille läheisimpiin ihmisiin. Tahtomattamme unohdamme kaikkien muiden tarpeet ja meistä tulee kärsimättömiä muiden huolille. Emme pysty olemaan empaattisia, koska uskomme, että kenelläkään ei voi olla pahempi olo kuin meillä juuri nyt. Emme ole avoimia millekkään muulle kuin omille ajatuksillemme.
Surullisinta, mitä menetin paniikin aikana oli kyky olla ihmisten kanssa luonnollisesti luottaen sekä toiseen, että itseensä. Tuntui, että hetkessä katosi kyky olla ihminen, joka olin ollut. Olin pitkään tämän jälkeen yksin, kunnes selvitin uudestaan kuka oikeasti olen ja ketä haluan elämääni. Tämä aika oli tähän mennessä surullisinta aikaa elämässäni. Olen ymmärtänyt, että vaikka jokaisen tulee löytää oma tiensä ja tarkoituksena ja kaivaa itsensä omasta kuopastaan ulos, tapahtuu kehitys lähes poikkeuksetta vuorovaikutuksesta muiden ihmisten kanssa, keskustelemalla ja jakamalla elämää. Voimme näin oppia toisiltamme ja huomata, että emme ole yksin haasteidemme kanssa. Saamme perspektiiviä ongelmiimme ja näin mahdollisuuden suhtautua ongelmiimme toisin.
Avoimmuus on kykyä antaa uusi mahdollisuus toiselle ihmiselle tutustua itseemme sellaisena kuin olemme. Vain jakamalla tunteemme ja ajatuksemme rehellisesti, voimme todellisesti tulla läheiseksi toisen kanssa. Toivon, että opin tämän itsekin, koska uskon, että läheisyyden kokeminen ja yhteenkuuluvuuden tunteen löytäminen ovat molemmat tärkeitä hyvinvointimme tukemisessa.
Kuinka arvokasta on omata henkilökohtainen suhde kaikkeen, koska se luo läheisyyttä, ja läheisyys luo ymmärrystä, ymmärrys luo rakkautta ja rakkaus voittaa yksinäisyyden.
–Anais Nin
Olemme jokainen elämässämme kokeneet kuinka luottamuksemme petetään pienillä tai suuremmilla tavoilla. Minulle suurin luottamuksen pettäminen oli kuulla, että rakastamani ihmisen mielestä olin pilannut hänen elämänsä. En ole koskaan saanut tuota luottamusta korjattua. Korvaan sitä kaikille tapaamilleni ihmisille vieläkin. On ihmisiä, jotka eivät osaa päästää menneisyyden murheistaan irti. Minä olen yksi heistä. Avoimmuutta elämää ja ihmisiä kohtaan tuntuu joskus mahdottomalta saavuttaa.
Usein, kun kirjoitan, kirjoitan hetkinä, jolloin koen suurinta epävarmuutta. On päiviä, jolloin olen onnellinen enkä murehdi mistään. Päiviä, jolloin osaan unohtaa kaiken ja nauttia täydellisesti kaikesta ympärilläni olevasta. Olen valitsemallani tiellä ja täysin tietoinen suunnastani. Se tuo elämääni tarkoitusta enkä kaadu jokaisesta pienestä vastoinkäymisestä. Elämä kuitenkin heittää eteemme väistämättä kasvunpaikkoja ennemmin tai myöhemmin ja silloin meiltä vaaditaan kykyä muuttua ja reagoida toisin kuin mihin olemme tottuneet. Näissä hetkissä palaan menneisyyteeni ja koen suurta epävarmuutta muuttua ja valita toisin, vaikka tiedän sen olevan välttämätöntä.
Minulle suurin haaste on tulla todellisesti läheiseksi toisen kanssa. Elämässäni on paljon minulle rakkaita läheisiä ihmisiä, mutta tiettyä rajaa en vieläkään ole uskaltanut ylittää. Menen lukkoon. En halua elämältäni mitään muuta kuin sitä kaiken kattavaa läheisyyden ja turvan tunnetta, jonka tiedän olevan olemassa. Tiedän, koska olen kokenut sen aikaisemminkin. Tahtomattani evään itseltäni mahdollisuuden tähän, pelkäämällä ottaa riskejä.
Monet jäävät vaille läheisyyttä katkeruutensa vuoksi. Katkeruus toisten kyvyttömyydestä auttaa ja olla läsnä, estää heitä antamasta anteeksi ja olemasta avoimia uusille ihmissuhteille. Ihmiset kuitenkin katoavat ympäriltämme usein, eivät siksi, että ovat kyvyttömiä auttamaan, vaan koska olemme kyvyttömiä pyytämään tarvitsemaamme apua ja olemaan nöyriä. Meistä tulee ympäristöllemme sietämättömiä, koska olemme raskaita jatkuvien tunteidenpurkauksiemme vuoksi ja puramme turhautumisemme ja vihamme usein syyttä, joskus syystä, meille läheisimpiin ihmisiin. Tahtomattamme unohdamme kaikkien muiden tarpeet ja meistä tulee kärsimättömiä muiden huolille. Emme pysty olemaan empaattisia, koska uskomme, että kenelläkään ei voi olla pahempi olo kuin meillä juuri nyt. Emme ole avoimia millekkään muulle kuin omille ajatuksillemme.
Surullisinta, mitä menetin paniikin aikana oli kyky olla ihmisten kanssa luonnollisesti luottaen sekä toiseen, että itseensä. Tuntui, että hetkessä katosi kyky olla ihminen, joka olin ollut. Olin pitkään tämän jälkeen yksin, kunnes selvitin uudestaan kuka oikeasti olen ja ketä haluan elämääni. Tämä aika oli tähän mennessä surullisinta aikaa elämässäni. Olen ymmärtänyt, että vaikka jokaisen tulee löytää oma tiensä ja tarkoituksena ja kaivaa itsensä omasta kuopastaan ulos, tapahtuu kehitys lähes poikkeuksetta vuorovaikutuksesta muiden ihmisten kanssa, keskustelemalla ja jakamalla elämää. Voimme näin oppia toisiltamme ja huomata, että emme ole yksin haasteidemme kanssa. Saamme perspektiiviä ongelmiimme ja näin mahdollisuuden suhtautua ongelmiimme toisin.
Avoimmuus on kykyä antaa uusi mahdollisuus toiselle ihmiselle tutustua itseemme sellaisena kuin olemme. Vain jakamalla tunteemme ja ajatuksemme rehellisesti, voimme todellisesti tulla läheiseksi toisen kanssa. Toivon, että opin tämän itsekin, koska uskon, että läheisyyden kokeminen ja yhteenkuuluvuuden tunteen löytäminen ovat molemmat tärkeitä hyvinvointimme tukemisessa.
Kuinka arvokasta on omata henkilökohtainen suhde kaikkeen, koska se luo läheisyyttä, ja läheisyys luo ymmärrystä, ymmärrys luo rakkautta ja rakkaus voittaa yksinäisyyden.
–Anais Nin