Olen aina elämässäni kuulunut johonkin tyttöporukkaan. Ala- ja yläasteella ryhmämme koostui noin kymmenen hengen tulisesta porukasta, joka jakaantui milloin mitenkin. Kyräilimme toistemme selkien takana jatkuvasti ja vihasimme milloin ketäkin ja milloin mistäkin syystä. Kun rakastimme, rakastimme todella. Sisäpuolella oleminen vaati kuitenkin aina sen, että joku toinen oli ulkopuolella. Elämä oli jatkuvaa draamaa, jossa jokainen oli vuorollaan kiusattu ja kiusaaja. Mietin vieläkin minkälaisen mallin kyseinen ryhmä on jättänyt minun tapaani olla porukassa ja epävarmuuteeni siitä, etten kuulu mihinkään.
Aikuisiällä tyttöryhmäni vaihtui toiseen huomattavasti erilaiseen, mutta tavallaan samantapaiseen porukkaan. Sisäringissä on hyvä ja turvallinen olla, mutta ulkopuolella hyytävän kylmää. Olen löytänyt ympärilleni rakkaita ihmisiä ja ystäviä, mutta en ole silti välttynyt draamalta. Jatkuvasti olen tilanteissa, missä puhutaan toisista pahaa, eikä pystytä luottamaan toisiin. Epävarmuus siitä ovatko ympärilläni olevat ihmiset siinä, koska rakastavat minua kasvaa. Miten minä olen osallisena ryhmädynamiikan syntymisessä ja kuinka minun olemassa oloni vaikuttaa ystäviini. Haluaisin ajatella, että olen luotettava ystävä ja tukena ihmisille, joista välitän. Uskon, että epävarmuuteni johtuu enemmänkin omasta menneisyydestäni kuin nykyisistä ystävistäni. Minulla on tarve jatkuvasti tulla huomioiduksi ja varmistua siitä, että minusta välitetään. Ahdistun, kun koen epävarmuutta tai pelkään, että minut hylätään.
En ole ulkopuolella, oma epävarmuuteni pistää minut sinne.
Eräs ystäväni aina loukkantuessaan ottaa etäisyyttä sen sijaan, että selvittäisi asian. Toinen ystävistäni kertoo rehellisyyden nimissä, jopa ilkeästi miltä hänestä tuntuu ja yksi ei anna itsensä edes huomioida, että mitään ongelmaa on olemassa. Itse aloitan epävarmuusrallin mielistelemällä ja olemalla yliaktiivinen. Kukin reagoi tavallaan, mutta tärkeintä olisi tietää ja tuntea, että huolimatta konflikteista voimme luottaa ettei meitä hylätä. Aina kun olemme läheisiä ja vietämme paljon aikaa ystäviemme kanssa on väistämättä edessä myös karikoita ja erimielisyyksiä. Minulle konflikti tarkoittaa kuitenkin katoamista, koska ennen katosin aina itse. Pelkään, että ihmiset ympäriltäni katoavat, vaikka oikeastaan pelkään, että itse katoan. Katoan, koska en löydä minulle sopivaa paikkaa ryhmästä.
On myös kasvaessa vaikea hyväksyä, että kaikki ihmiset eivät pysy matkalla mukana vaan löytävät tiensä eri paikoista eri ihmisten luota. Minä pelkään luopua, vaikka tiedän sisimmässäni, että ellei luovu ei myöskään tee tilaa uudelle. Ystävyys ei myöskään ole niin mustavalkoista, että sitä joko on tai ei ole. Ystävyyttä ja ystäviä voi olla eri tavalla ja eri elämänvaiheissa. Ehkä minun yksin jäämisen pelko ja takertuminen on loppujenlopuksi epävarmuutta irtautua ryhmästä ja pelkoa aikuistua ja itsenäistyä.
Olen pienestä saakka aina kuulunut johonkin. Minulla oli aina kaksoissiko mukana jokaisella bussimatkalla, jokaisissa juhlissa, jokaisella koulutunnilla ja jokaisessa elämänvaiheessa. Minulla oli joku kokoajan fyysisesti ja henkisesti vieressä. Kun itsenäistyin kaksoissiskostani, rupesin seurustelemaan. Vaihdoin toisen puoliskoni toiseen puoliskoon. En ollut yksin koskaan. Erottuani entisestä poikaystävästäni myös kaksoissikoni muutti ulkomaille. Sen jälkeen en ole ollut kokonainen. Uskon, että jossain syvällä sisimmässäni en tule rauhoittumaan, ennen kuin löydän itselleni uuden puoliskon. Ihminen tarvitsee toista joskus niin paljon, vaikka haluaisikin olla itsenäinen.
Olen myös yrittänyt tehdä tyttöporukastani toista puoliskoani. Se ei ole onnistunut ja turhaudun. On aika ottaa etäisyyttä porukoista, jotta voi löytää todellisen itsensä ja olla ystävä reilusti kaikille. On omalla esimerkillään lopetettava kiusaaminen, pahan puhuminen ja hylkääminen. Kenenkään ei pitäisi olla ulkopuolella, että joku voisi tuntea olevansa sisäpuolella. Voimme vaikuttaa vain omaan käytökseemme ja muuttaa sillä tavalla ympäristöämme.
Eräänä viikonloppuna grillasin ystävieni kanssa. Sen tyttöporukan kanssa, jonka kanssa elin ala- ja yläasteella. Olimme melkein koko porukka puolisoiden kera paikalla. Ruokapöydässä totesimme kuinka ihanaa ja epätavallista on, että olemme näinkin pitkän ajan jälkeen vieläkin ystäviä. Se oli hieno tunne ja olin onnellinen, että minut oli kutsuttu mukaan. Konflikteja ei tarvitse pelätä, koska ne kuuluvat todelliseen, rehelliseen ystävyyteen ja elämään. Todellinen ystävyys pysyy myös pahoina päivinä ja läpi vaikeimpienkin aikojen, se vain muuttuu ja kasvaa matkalla.
Ei ystävyys siihen pääty, että minä pidän puoleni ja sinä pidät puolesi.
-Afrikkalainen sananlasku
Aikuisiällä tyttöryhmäni vaihtui toiseen huomattavasti erilaiseen, mutta tavallaan samantapaiseen porukkaan. Sisäringissä on hyvä ja turvallinen olla, mutta ulkopuolella hyytävän kylmää. Olen löytänyt ympärilleni rakkaita ihmisiä ja ystäviä, mutta en ole silti välttynyt draamalta. Jatkuvasti olen tilanteissa, missä puhutaan toisista pahaa, eikä pystytä luottamaan toisiin. Epävarmuus siitä ovatko ympärilläni olevat ihmiset siinä, koska rakastavat minua kasvaa. Miten minä olen osallisena ryhmädynamiikan syntymisessä ja kuinka minun olemassa oloni vaikuttaa ystäviini. Haluaisin ajatella, että olen luotettava ystävä ja tukena ihmisille, joista välitän. Uskon, että epävarmuuteni johtuu enemmänkin omasta menneisyydestäni kuin nykyisistä ystävistäni. Minulla on tarve jatkuvasti tulla huomioiduksi ja varmistua siitä, että minusta välitetään. Ahdistun, kun koen epävarmuutta tai pelkään, että minut hylätään.
En ole ulkopuolella, oma epävarmuuteni pistää minut sinne.
Eräs ystäväni aina loukkantuessaan ottaa etäisyyttä sen sijaan, että selvittäisi asian. Toinen ystävistäni kertoo rehellisyyden nimissä, jopa ilkeästi miltä hänestä tuntuu ja yksi ei anna itsensä edes huomioida, että mitään ongelmaa on olemassa. Itse aloitan epävarmuusrallin mielistelemällä ja olemalla yliaktiivinen. Kukin reagoi tavallaan, mutta tärkeintä olisi tietää ja tuntea, että huolimatta konflikteista voimme luottaa ettei meitä hylätä. Aina kun olemme läheisiä ja vietämme paljon aikaa ystäviemme kanssa on väistämättä edessä myös karikoita ja erimielisyyksiä. Minulle konflikti tarkoittaa kuitenkin katoamista, koska ennen katosin aina itse. Pelkään, että ihmiset ympäriltäni katoavat, vaikka oikeastaan pelkään, että itse katoan. Katoan, koska en löydä minulle sopivaa paikkaa ryhmästä.
On myös kasvaessa vaikea hyväksyä, että kaikki ihmiset eivät pysy matkalla mukana vaan löytävät tiensä eri paikoista eri ihmisten luota. Minä pelkään luopua, vaikka tiedän sisimmässäni, että ellei luovu ei myöskään tee tilaa uudelle. Ystävyys ei myöskään ole niin mustavalkoista, että sitä joko on tai ei ole. Ystävyyttä ja ystäviä voi olla eri tavalla ja eri elämänvaiheissa. Ehkä minun yksin jäämisen pelko ja takertuminen on loppujenlopuksi epävarmuutta irtautua ryhmästä ja pelkoa aikuistua ja itsenäistyä.
Olen pienestä saakka aina kuulunut johonkin. Minulla oli aina kaksoissiko mukana jokaisella bussimatkalla, jokaisissa juhlissa, jokaisella koulutunnilla ja jokaisessa elämänvaiheessa. Minulla oli joku kokoajan fyysisesti ja henkisesti vieressä. Kun itsenäistyin kaksoissiskostani, rupesin seurustelemaan. Vaihdoin toisen puoliskoni toiseen puoliskoon. En ollut yksin koskaan. Erottuani entisestä poikaystävästäni myös kaksoissikoni muutti ulkomaille. Sen jälkeen en ole ollut kokonainen. Uskon, että jossain syvällä sisimmässäni en tule rauhoittumaan, ennen kuin löydän itselleni uuden puoliskon. Ihminen tarvitsee toista joskus niin paljon, vaikka haluaisikin olla itsenäinen.
Olen myös yrittänyt tehdä tyttöporukastani toista puoliskoani. Se ei ole onnistunut ja turhaudun. On aika ottaa etäisyyttä porukoista, jotta voi löytää todellisen itsensä ja olla ystävä reilusti kaikille. On omalla esimerkillään lopetettava kiusaaminen, pahan puhuminen ja hylkääminen. Kenenkään ei pitäisi olla ulkopuolella, että joku voisi tuntea olevansa sisäpuolella. Voimme vaikuttaa vain omaan käytökseemme ja muuttaa sillä tavalla ympäristöämme.
Eräänä viikonloppuna grillasin ystävieni kanssa. Sen tyttöporukan kanssa, jonka kanssa elin ala- ja yläasteella. Olimme melkein koko porukka puolisoiden kera paikalla. Ruokapöydässä totesimme kuinka ihanaa ja epätavallista on, että olemme näinkin pitkän ajan jälkeen vieläkin ystäviä. Se oli hieno tunne ja olin onnellinen, että minut oli kutsuttu mukaan. Konflikteja ei tarvitse pelätä, koska ne kuuluvat todelliseen, rehelliseen ystävyyteen ja elämään. Todellinen ystävyys pysyy myös pahoina päivinä ja läpi vaikeimpienkin aikojen, se vain muuttuu ja kasvaa matkalla.
Ei ystävyys siihen pääty, että minä pidän puoleni ja sinä pidät puolesi.
-Afrikkalainen sananlasku