Mitä minun tulisi pelätä, en tiedä, ja silti pelkään kaikkea. Tämä on sellainen tunne, joka minulla on todella usein. En aina tiedä miksi, mutta olo on ahdistunut, jännittynyt ja kaikki pelottaa. Joskus tunne jää vain epävarmuuden tunteeksi ja joskus se kehittyy hallitsemattomaan paniikkiin. Pelko estää tuolloin joskus jopa liikkumasta ja puhumasta. Pelkään, että pyörryn. Olen pelännyt, että pyörryn kohta jo neljä vuotta, enkä ole vielä kertaakaan pyörtynyt.
Ongelma pelon kanssa alkaa silloin, kun emme uskalla kohdata meille tapahtuneita asioita ja tunteita, vaan työnnämme ne kauas pois syvälle sisimpäämme, useimmiten aivan tiedostamatta. Nämä tunteet ja tapahtumat, asiat joita olemme pelänneet kohdata, kasvavat kuitenkin sisällämme ja voivat purkautua, mitä erilaisimmilla ja oudoillakin tavoilla. Kun näin käy, emme välttämättä edes enää osaa yhdistää niitä niiden kauan piiloitettuun alkuperään.
Luin kerran tytöstä, joka menetti näkönsä selittämättömästi hetkessä. Hän kävi tutkimuksissa, mutta mitään fyysistä syytä sokeuteen ei löytynyt ja niinpä hänet lähetettiin psykiatrille. Ajan kanssa kävi ilmi, että tytön äiti, joka oli tytön lapsuudessa pettänyt isää, oli kuolemassa ja tytön oli jätettävä rakastamansa opiskelu kesken ja palattava äitinsä tueksi. Kuultuaan asian, tyttö menetti näkönsä. Niin paljon hän pelkäsi kohdata tunteensa äitiään kohtaan. Terapian avulla tytölle opetettiin vaihtoehtoisia tapoja käsitellä asiaa ja hänen ei tarvinnut enää suojella itseään sokeudella. Jokin loksahti hänen sisimmässään paikoilleen ja tytön näkö palasi. Mikä olisi sinun vaihtoehto paniikille?
Pelko aiheuttaa meissä usein fyysisiä reaktioita. Aina, kun teen jotain, mitä en halua tehdä tai mikä minua jännittää, menen paniikkiin. Kun välillä onnistun käsittelemään paniikkia paremmin, tilalle tulee huimaus. Kun jokin asia vaivaa minua tarpeeksi, kävelen päin seiniä ja näkö sumenee, jalat kramppaa ja pelkään, että kuolen siihen paikkaan. Koska en osaa aina olla rehellinen tunteistani ja toiveistani, kroppani pakottaa minut tekemään, mitä mieleni ei pysty. Tämä käyttäytyminen ei yleensä ole tietoista ja luoja tietää olen ravannut lääkärissä koko ikäni edestä fyysisien vaivojen takia. Milloin olen tukehtumassa röyhtäisyyn ja milloin pyörtymässä hissiin tai halvaantumassa käytävälle. Pakokauhu kuvaa monia olotilojani erinomaisesti.
Joka päivä joudun tekemään töitä pelkojeni kanssa. Olen siitä välillä katkera, koska tuntuu että muilla on paljon helpompaa. Olen kuitenkin huomannut ettei näin ole. Kaikilla meillä on omat pelkomme ja vaikeutemme elämässä ja jokaisen omat pelot ja vaikeudet ovat aina pahimmat. Sen vuoksi ei niiden suuruutta tai pienuutta sovi vertailla tai arvostella.
Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa paniikkihäiriöisten tukiryhmässä ja nautin siitä suuresti. Kaikki paikalla olijat olivat rentoja ja fiksun oloisia ihmisiä eri ikäluokista ja eri elämäntilanteista. Oli ihmeellistä, kuinka en nähnyt heissä yhdessäkään pelkoa, vaan sen sijaan suurta rohkeutta jakaa kokemuksiaan. Tosiasia kuitenkin on, että ne jotka paikalle uskaltautuivat olivat kaikki paniikkinsa kanssa jo hyvin pitkälle sinuiksi tulleita yksilöitä. Uskon, että he, jotka kaikista eniten pelkäävät ja joilla on akuutti paniikki päällä, eivät uskaltaudu toimintaan mukaan. Heitä varten haluan kirjoittaa ja toivon, että täältä löytyy rohkaisevia ajatuksia niitä kaipaaville.
Muistetaan, että pelottavia eivät yleensä ole itse vastoinkäymiset, vaan vastoinkäymisten pelko. Vaaran pelko on yleensä tuhansia kertoja pahempi kuin itse vaara. Tämän vuoksi, kun teemme sen, mitä pelkäämme, pelkomme usein kuolee. Jos ihmettelet ettei pelkosi ole kuollut kohdatessasi sen, ehkä et ole kohdannut oikeaa todellista pelkoasi.
Olkaamme kuitenkin iloisella mielellä muistaessamme, että vaikeimpia vastoinkäymisiä ovat ne, joita ei koskaan tule.
Peloista tulen varmasti kirjoittamaan useasti vielä, sillä aihetta on mahdoton käsitellä sivun mittaisessa tekstissä. Ensi viikolla aiheena on heikkous ja vahvuus.
Eniten tarvitsemme elämässä ihmistä, joka rohkaisee meitä tekemään sen mitä osaamme.
-Ralph Waldo Emerson