On luonnollista aloittaa ensimmäinen kolumni kertomalla kuka minä olen, miksi minä olen tässä ja miksi haluan kirjoittaa teille viikottain.
Uskon, että meidän kaikkien elämässä tie rauhaan itsemme ja ympäristömme kanssa, käy erilaisten vaikeuksien läpi. Vaikeuksien kautta kypsymme ja aikuistumme ja osaamme tehdä oikeanlaisia valintoja, jotka tekevät meistä sellaisia kuin olemme ja elämästämme sellaista kuin se on.
Minä olin pitkään, olen joskus vieläkin, vihainen ja katkera paniikkihäiriöstäni, josta olen kärsinyt nelisen vuotta. Loputtomat pelkotilat ja fyysiset oireet menivät pahimmillaan niin vaikeiksi etten uskaltanut lähteä kotoa, ihmissuhteeni kärsivät, enkä enää ymmärtänyt kuka olin ja mitä minulle oli tapahtumassa. Olin todella turhautunut ja vihainen koko maailmalle, koska maailmakaan ei ymmärtänyt muutostani. Olin todella sosiaalinen ja iloinen aikaisemmin, enkä enää tunnistanut itseäni. Kukaan ei tunnistanut minua.
Tähän päivään saakka en ole vieläkään löytänyt paikkaani tästä maailmasta, mutta olen löytänyt halun yrittää. Olen lukenut keskustelupalstoja, joissa ihmiset kertovat ahdingostaan ja tuntenut oloni vielä yksinäisemmäksi ja masentuneemmaksi. Monet ystäväni kannustivat minua vain ottamaan itseäni niskasta kiinni ja yrittämään kovemmin. Yritin jo kaikkeni ja turhauduin. Eihän kukaan tahalleen voi pahoin! Me kaikkihan teemme kaiken, mitä voimillamme kykenemme ja pystymme ollaksemme onnellisia. En siltikään ole parantunut paniikista.
On vaikea muiden ymmärtää, että monelle paniikkihäiriöstä kärsivälle paniikkikohtaus laukaisee tilan, minkä vuoksi ihminen joutuu opettelemaan uudestaan hengittämisen, kävelemisen, kaupassa käynnin, puhumisen, ajattelemisen ja tuhat muuta muille itsestäänselvää arkipäiväistä asiaa. Eläminen on opeteltava kokonaan uudestaan. Miten sen voi selittää sellaiselle, joka ei sitä ole kokenut?
Tämän sivuston avulla haluan rohkaista ja auttaa ihmisiä, jotka ovat itse tai joiden lähimmäiset ovat elämässään kohdanneet paniikkia ja auttamaan heitä oppimaan uudenlaisen tavan oppia elämään, ei välttämättä aina ilman paniikkia, mutta sen kanssa.
Ensimmäinen askel minulle elämään paniikin kanssa oli hyväksyä, että paniikkikohtaukset eivät tule ilman syytä: ne johtuvat fyysisistä, henkisistä tai molemmista tekijöistä. Jokin sisälläni yrittää kertoa minulle jotain, johon kroppani ja tunteeni reagoivat vahvasti. Jos annamme itsellemme aikaa ja uskallamme kuulla ja kohdata tämän äänen sisällämme ja vastata sen tarpeisiin, on meillä mahdollisuus aloittaa elämä ilman paniikkia tai sovussa sen kanssa.
Me luulemme, että tiedämme jo kaiken, ymmärtämättä, että emme tiedä, kuinka paljon emme tiedä vielä asioista. Ota siis avoin asenne ja lue kertomuksiani ja saatat löytää uusia positiivisia näkökantoja elämääsi ja oppia oppimastani. Me kaikki tarvitsemme tukea ja apua elämään huolimatta siitä, onko meillä paniikkihäiriö tai ei. Se on elämää. Vaikeudet ovat osa elämää ja siksi me paniikkihäiriöstä kärsivät olemme ihan tavallisia, inhimillisiä, normaaleita yksilöitä. Mikä helpotus.
Ota hyvä asento, rentoudu ja mieti, mitä sisimpäsi yrittää kertoa sinulle? Mihin seikkailuun se sinut vie? Uskalla luottaa elämän kantavaan voimaan ja ole rohkea ja päätä kohdata asiat, mitkä sinua eniten pelottavat. Ja ennen kaikkea muista, ettei muutos tapahdu hetkessä, se voi viedä vuosia.
Ensi viikolla teemana on toivo.
Kyky toivoa on elämän merkittävin asia. Se antaa ihmiselle määrätietoisuutta ja tarmoa aloittamiseen.
-Norman Cousins