Olen kuunnellut ja haastatellut paljon ihmisiä koittaen määritellä onko ihmisten selviämistarinoissa yhtäläisyyksiä. Onko jokin hyväksi todettu tapa löytää rauha ja elämäntarkoitus. Miten ihmiset selviävät mielettömien vaikeuksien edessä? Miten he nousevat jaloilleen vaikeuksien jälkeen?
Olen tutkiessani asiaa ja luettuani aiheeseen liittyvää kirjallistuutta sekä elämänkertoja, huomannut, että monet selviytymistarinat perustuvat totaaliseen hajoamiseen, jonka jälkeen ihminen lähtee pitkälle matkalle löytämään itsensä ja tarkoituksensa tulemalla sinuiksi itsensä ja menneisyytensä kanssa. Hän löytää heikkouksiensa vahvuuden.
Ensin ihminen menee elämänsä edessä syystä tai toisesta totaalisesti rikki. Usein hänellä on tilanne, jolloin hänellä on odottamattomasta syystä aikaa itselleen. Elämässä käsittelemättä jääneet asiat saavat tilaa nousta pintaan. Rikkinäisenä selviämisestä tulee vaikeampaa ja ympäristö ei kestä muutosta. Todellisuus muuttuu ja siten myös elämä ja ihmiset sen ympärillä. Kestää kauan ennen kuin ihminen hakee apua. Hän katkeroituu ja turhautuu omaan saamattomuuteensa ja ajatuksiinsa. Hän jää yksin tai ei tule toimeen ympäristönsä kanssa. Hetkeksi revitään rikki kaikki mitä hänellä on. Revitään rikki, jotta voidaan aloittaa rakentaminen aivan alusta.
Me menemme joskus huomaamattamme rikki. Itse en reagoinut mihinkään minulle tapahtuneeseen asiaan, kunnes painolasti yhtäkkiä kävi liian raskaaksi ja tuli hetki, jolloin olin yksin ajatusteni kanssa. Monet sulkevat oikeat tunteensa ja epävarmuutensa vuosikausiksi sisälleen täysin sitä tiedostamatta. Monet prosessoivat tunteitaan unissa tai saavat erilaisia psykosomaattisia oireita. Maailmamme yrittää kertoa meille näin jotain. Jos emme kuuntele ajoissa, joudumme hakkaamaan päätämme tiiliseinään varmasti pidemmän aikaa. En tiedä miksi toiset eivät koskaan joudu hakkaamaan päätään tiiliseinään. On ihmisiä, joilla on kyky väistää tiiliseinät luonnostaan.
Olen myös huomannut, että kun ihminen saavuttaa oman pohjansa tai törmää tiiliseinään, josta ei enää pääsekkään läpi, hän yleensä nöyrtyy pyytämään apua joltakin toiselta tai kääntyy Jumalan puoleen. Jos hän ei siihen pysty, yleensä joku läheinen puuttuu asiaan. Tästä alkaa pitkä matka parantumiseen. Joskus joutuu myös tekemään päätöksen haluaako oikeasti elää ja taistella onnensa puolesta. Monet päättävät tyytyä kohtaloonsa. Paolo Coelho kirjoittaa paljon hyvän taistelun merkityksestä. Meidän ei tulisi keskittyä siihen voitammeko vai häviämmekö, vaan siihen miten taistelemme.
Eräs minulle rakas ihminen saavutti oman pohjansa jouduttuaan sekoilun päätteeksi sairaalaan. Hän ei kyennyt kävelemään. Siinä hetkessä hän tajusi, ettei oikeasti halunnut kuolla. Näin parantumisesta ja oman tiensä löytämisestä tuli prioriteetti. Olen myös lukenut tytöstä, joka päätti tappaa itsensä. Hän meni junaraiteille makaamaan ja odotti kuolemaansa. Vastoin kaikkea järkeä, tyttö selvisi junan alle jäämisestä, mutta menetti molemmat jalkansa. Vasta onnettomuuden jälkeen hän heräsi elämään ja tunteeseen, että halusi elää. Kokemuksen jälkeen hän löysi onnen ja rauhan itsensä kanssa. Meillä jokaisella on tällainen piste, joka herättää meidät. Toisilla se on jokin pieni asia, joka muuttaa meitä, toisilla se on jotain todella radikaalia. En tiedä, miksi toiset heräävät helpommin kuin toiset.
Parantumisen olen huomannut yleensä alkavan myös hyväksymällä asiat, joille emme mahda mitään ja rohkeudesta käsitellä menneisyys ja sieltä tajuntaamme nousevat solmut. Solmut aukeavat hitaasti, mutta varmasti, kun työstämme elämäämme ja muutumme. Sitten tulee päivä, kun menneisyydestämme ei enää nouse mitään. Sinä hetkenä teemme sovinnon kaiken kanssa, mitä meille on tapahtunut, tulemme sinuiksi itsemme ja heikkouksiemme kanssa ja suljemme hitaasti oven. Olemme näin valmiit rakentamaan uuden arjen. Uudessa arjessamme emme enää toista menneisyytemme virheitä ja luomme rutiineita, jotka ylläpitävät hyvinvointiamme. Kasvamme taavllaan uudestaan eheiksi.
Jokaisen tulee löytää oma tapansa selvitä, mutta yhtäläisyyksiä selviytymistarinoista kuitenkin löytyy. Voimme oppia toisiltamme, mutta meidän on itse elettävä muutoksemme. Usein parantuminen vaatii myös tarkoituksen löytämistä kokemuksillemme. Näin tiedämme, että emme ole käyneet läpi tuskaamme turhaan.
Minun taisteluni on joka päivä herätä uuteen aamun hyväksymällä itseni sellaisena kuin olen. Hyväksyä, että en ehkä koskaa saavuta tilaa, jossa koen olevani täysin rauhassa itseni kanssa. Hyväksyä, että ehkä koko loppuelämäni minulla on tarve analysoida elämää ja maailmaa ympärilläni, jotta pysyn hereillä ja elämänhaluisena. Olen kaikesta huolimatta päättänyt tehdä elämästäni hyvän taistelun ja toivon, että niin päätät sinäkin.
Ihminen itsessään ei ole mitään. Hän on vain loputon mahdollisuus. Mutta hän on loputtomasti vastuullinen tuosta mahdollisuudesta.
-Albert Camus
Olen tutkiessani asiaa ja luettuani aiheeseen liittyvää kirjallistuutta sekä elämänkertoja, huomannut, että monet selviytymistarinat perustuvat totaaliseen hajoamiseen, jonka jälkeen ihminen lähtee pitkälle matkalle löytämään itsensä ja tarkoituksensa tulemalla sinuiksi itsensä ja menneisyytensä kanssa. Hän löytää heikkouksiensa vahvuuden.
Ensin ihminen menee elämänsä edessä syystä tai toisesta totaalisesti rikki. Usein hänellä on tilanne, jolloin hänellä on odottamattomasta syystä aikaa itselleen. Elämässä käsittelemättä jääneet asiat saavat tilaa nousta pintaan. Rikkinäisenä selviämisestä tulee vaikeampaa ja ympäristö ei kestä muutosta. Todellisuus muuttuu ja siten myös elämä ja ihmiset sen ympärillä. Kestää kauan ennen kuin ihminen hakee apua. Hän katkeroituu ja turhautuu omaan saamattomuuteensa ja ajatuksiinsa. Hän jää yksin tai ei tule toimeen ympäristönsä kanssa. Hetkeksi revitään rikki kaikki mitä hänellä on. Revitään rikki, jotta voidaan aloittaa rakentaminen aivan alusta.
Me menemme joskus huomaamattamme rikki. Itse en reagoinut mihinkään minulle tapahtuneeseen asiaan, kunnes painolasti yhtäkkiä kävi liian raskaaksi ja tuli hetki, jolloin olin yksin ajatusteni kanssa. Monet sulkevat oikeat tunteensa ja epävarmuutensa vuosikausiksi sisälleen täysin sitä tiedostamatta. Monet prosessoivat tunteitaan unissa tai saavat erilaisia psykosomaattisia oireita. Maailmamme yrittää kertoa meille näin jotain. Jos emme kuuntele ajoissa, joudumme hakkaamaan päätämme tiiliseinään varmasti pidemmän aikaa. En tiedä miksi toiset eivät koskaan joudu hakkaamaan päätään tiiliseinään. On ihmisiä, joilla on kyky väistää tiiliseinät luonnostaan.
Olen myös huomannut, että kun ihminen saavuttaa oman pohjansa tai törmää tiiliseinään, josta ei enää pääsekkään läpi, hän yleensä nöyrtyy pyytämään apua joltakin toiselta tai kääntyy Jumalan puoleen. Jos hän ei siihen pysty, yleensä joku läheinen puuttuu asiaan. Tästä alkaa pitkä matka parantumiseen. Joskus joutuu myös tekemään päätöksen haluaako oikeasti elää ja taistella onnensa puolesta. Monet päättävät tyytyä kohtaloonsa. Paolo Coelho kirjoittaa paljon hyvän taistelun merkityksestä. Meidän ei tulisi keskittyä siihen voitammeko vai häviämmekö, vaan siihen miten taistelemme.
Eräs minulle rakas ihminen saavutti oman pohjansa jouduttuaan sekoilun päätteeksi sairaalaan. Hän ei kyennyt kävelemään. Siinä hetkessä hän tajusi, ettei oikeasti halunnut kuolla. Näin parantumisesta ja oman tiensä löytämisestä tuli prioriteetti. Olen myös lukenut tytöstä, joka päätti tappaa itsensä. Hän meni junaraiteille makaamaan ja odotti kuolemaansa. Vastoin kaikkea järkeä, tyttö selvisi junan alle jäämisestä, mutta menetti molemmat jalkansa. Vasta onnettomuuden jälkeen hän heräsi elämään ja tunteeseen, että halusi elää. Kokemuksen jälkeen hän löysi onnen ja rauhan itsensä kanssa. Meillä jokaisella on tällainen piste, joka herättää meidät. Toisilla se on jokin pieni asia, joka muuttaa meitä, toisilla se on jotain todella radikaalia. En tiedä, miksi toiset heräävät helpommin kuin toiset.
Parantumisen olen huomannut yleensä alkavan myös hyväksymällä asiat, joille emme mahda mitään ja rohkeudesta käsitellä menneisyys ja sieltä tajuntaamme nousevat solmut. Solmut aukeavat hitaasti, mutta varmasti, kun työstämme elämäämme ja muutumme. Sitten tulee päivä, kun menneisyydestämme ei enää nouse mitään. Sinä hetkenä teemme sovinnon kaiken kanssa, mitä meille on tapahtunut, tulemme sinuiksi itsemme ja heikkouksiemme kanssa ja suljemme hitaasti oven. Olemme näin valmiit rakentamaan uuden arjen. Uudessa arjessamme emme enää toista menneisyytemme virheitä ja luomme rutiineita, jotka ylläpitävät hyvinvointiamme. Kasvamme taavllaan uudestaan eheiksi.
Jokaisen tulee löytää oma tapansa selvitä, mutta yhtäläisyyksiä selviytymistarinoista kuitenkin löytyy. Voimme oppia toisiltamme, mutta meidän on itse elettävä muutoksemme. Usein parantuminen vaatii myös tarkoituksen löytämistä kokemuksillemme. Näin tiedämme, että emme ole käyneet läpi tuskaamme turhaan.
Minun taisteluni on joka päivä herätä uuteen aamun hyväksymällä itseni sellaisena kuin olen. Hyväksyä, että en ehkä koskaa saavuta tilaa, jossa koen olevani täysin rauhassa itseni kanssa. Hyväksyä, että ehkä koko loppuelämäni minulla on tarve analysoida elämää ja maailmaa ympärilläni, jotta pysyn hereillä ja elämänhaluisena. Olen kaikesta huolimatta päättänyt tehdä elämästäni hyvän taistelun ja toivon, että niin päätät sinäkin.
Ihminen itsessään ei ole mitään. Hän on vain loputon mahdollisuus. Mutta hän on loputtomasti vastuullinen tuosta mahdollisuudesta.
-Albert Camus