Monille ihmisille ensimmäinen paniikkikohtaus iskee täysin varoittamatta. Hetkellinen kauhukohtaus saa meidät pois tolaltamme pitkäksi aikaa. Kaikille paniikkikohtauksille tuntuu kuitenkin olevan yhteistä niiden taipumus ilmestyä silloin, kun emme osaa reagoida tiettyyn tapahtumaan tai ajatukseen millään muulla tavalla. Meiltä puuttuu selviytymiskeino tai käsittelemiskyky, jonka vuoksi kroppamme menee hätätilaan ja reagoi fyysisesti. Se toimii tavallaan puolestamme autopilotilla.
Yksi ensimmäisistä paniikkikohtauksistani, jonka muistan, tapahtui ammattikorkeakoulussa. Minun oli tarkoitus olla puheenjohtajana eräässä ryhmätyöskentelyssä, joka arvioitiin. Mieleni pyöri kuitenkin kotona tapahtuvissa asioissa. Siskoni voi huonosti ja aamulla sain tietää, että poikaystäväni oli valehdellut minulle ties mistä. Hän myös totesi ettei enää jaksa yöllisiä puheluitani sisareni kanssa ja kritisoi tapaani olla perheeni tukena. Kun istuin pöydän ääreen ja olin aloittamassa keskustelua, totesin, että nyt en enää jaksa. Tämäkin vielä. Olin turhautunut, mutta en läheskään varautunut siihen, mitä oli tulossa. Yhtäkkiä en saanut happea ja luokassa alkoi seinät liikkua päälle. Nousin ylös ja menin vessaan. Muistan vain kuinka en saanut yhdestäkään ajatuksesta kiinni ja olin vain suuren tuntemattoman hädän vallassa.
Tässä tilanteessa sain myös ensimmäisen selityksen siitä, mitä minulle oli tapahtumassa. Minua viisampi selitti, kuinka paniikin aikana sisäinen hätäkeskukseni saa hätiköidyn ja liioitellun viestin ulkoisesta uhkasta. Viesti menee hätäkeskukseen sellaista vauhtia, että ennen kuin tajuan mitä on tapahtunut, hätäkeskus on jo ilmoittanut kropalleni, mitä sen tulisi tehdä. Adrenaalitasot nousevat sille tasolle, että voin kaikella tavalla huonosti, mutta olen fyysisesti valmis taistelemaan. Tämä liioiteltu hätäsanoma on esi-isiämme suojellut vaisto esimerkiksi metsällä karhuja kohdatessa tai taistelussa vihollisia vastaan. Nyt todellinen uhka on kuitenkin reaktioon nähden paljon pienempi. Se on ahdistus elämäntilanteesta. Tämä reaktion ja aiheuttajan suhteeton ristiriita saa meidät hämmentymään siitä, mitä meille tapahtuu ja siksi pelkäämme niin paljon. Jos edessämme olisi vihollinen tai karhu, ymmärtäisimme reaktiomme ja paniikki, kroppamme hätätila, olisi tarpeellinen. Kun uhkaa ei näy, luulemme, että paniikki tulee ilman syytä.
Syy yleensä kuitenkin löytyy, kun uskallamme olla todella rehellisiä itsellemme. Paniikki on vain tapa reagoida asiaan, johon emme osaa reagoida oikein. Siksi usein trauman edessä ihminen saa paniikkikohtauksen ennen kuin oppii käsittelemään tapahtuneen asian. Tämä ei tarkoita paniikkihäiriötä vaan luonnollista kohtausta, joka voi tulla kenelle tahansa. Kun kuitenkin ymmärrämme kuinka fysiikkamme toimii ja kuinka ajatuksemme vaikuttavat siihen, voimme oppia reagoimaan asioihin uudella tavalla. Voimme oppia sulkemaan autopilottimme tai ainakin hidastamaan sen kykyä lähettää hätäsanomaa. Tämän voimme tehdä fyysisillä harjoitteilla kuten esimerkiksi hengitysharjoituksilla sekä erilaisilla todellisuuteen palauttavilla mantroilla. Näin paniikki pikkuhiljaa katoaa ja tulee esiin vain todellisesta tarpeesta.
Selviytymiskeinoja voi etsiä yksin, mutta etsiminen on huomattavasti helpompaa toisen kanssa. Itse opin terapian avulla käsittelemään tunteitani ja tarpeitani siten, etten enää tarvinnut paniikkia. Prosessi oli hidas, raivostuttava ja pitkäveteinen. Pikkuhiljaa opin kuitenkin erittelemään paniikista erilaiset tunteet ja niiden takana olevat vaikuttajat. Opin olemaan rehellinen itselleni. Vaikka usein vieläkin tunnen tarvetta paniikille, olen oppinut vaihtoehtoisia tapoja käsitellä asioita.
Seuraavan parin kolumnin ajan haluankin keskittyä erilaisiin konkreettisiin ajatuksiin ja tapoihin, jotka toivottavasti auttavat monia löytämään vaihtoehdon paniikille tai ainakin tekemistä pahimpaan turhautumiseen. Toivon, että jokainen elämässään ahdistunut on uudelle avoin ja valmis löytämään rikkautta toisen kokemuksista.
Ne, jotka eivät tunne pimeyttä, eivät koskaan ala etsiä valoa.
-Henry Thomas Buckle
Yksi ensimmäisistä paniikkikohtauksistani, jonka muistan, tapahtui ammattikorkeakoulussa. Minun oli tarkoitus olla puheenjohtajana eräässä ryhmätyöskentelyssä, joka arvioitiin. Mieleni pyöri kuitenkin kotona tapahtuvissa asioissa. Siskoni voi huonosti ja aamulla sain tietää, että poikaystäväni oli valehdellut minulle ties mistä. Hän myös totesi ettei enää jaksa yöllisiä puheluitani sisareni kanssa ja kritisoi tapaani olla perheeni tukena. Kun istuin pöydän ääreen ja olin aloittamassa keskustelua, totesin, että nyt en enää jaksa. Tämäkin vielä. Olin turhautunut, mutta en läheskään varautunut siihen, mitä oli tulossa. Yhtäkkiä en saanut happea ja luokassa alkoi seinät liikkua päälle. Nousin ylös ja menin vessaan. Muistan vain kuinka en saanut yhdestäkään ajatuksesta kiinni ja olin vain suuren tuntemattoman hädän vallassa.
Tässä tilanteessa sain myös ensimmäisen selityksen siitä, mitä minulle oli tapahtumassa. Minua viisampi selitti, kuinka paniikin aikana sisäinen hätäkeskukseni saa hätiköidyn ja liioitellun viestin ulkoisesta uhkasta. Viesti menee hätäkeskukseen sellaista vauhtia, että ennen kuin tajuan mitä on tapahtunut, hätäkeskus on jo ilmoittanut kropalleni, mitä sen tulisi tehdä. Adrenaalitasot nousevat sille tasolle, että voin kaikella tavalla huonosti, mutta olen fyysisesti valmis taistelemaan. Tämä liioiteltu hätäsanoma on esi-isiämme suojellut vaisto esimerkiksi metsällä karhuja kohdatessa tai taistelussa vihollisia vastaan. Nyt todellinen uhka on kuitenkin reaktioon nähden paljon pienempi. Se on ahdistus elämäntilanteesta. Tämä reaktion ja aiheuttajan suhteeton ristiriita saa meidät hämmentymään siitä, mitä meille tapahtuu ja siksi pelkäämme niin paljon. Jos edessämme olisi vihollinen tai karhu, ymmärtäisimme reaktiomme ja paniikki, kroppamme hätätila, olisi tarpeellinen. Kun uhkaa ei näy, luulemme, että paniikki tulee ilman syytä.
Syy yleensä kuitenkin löytyy, kun uskallamme olla todella rehellisiä itsellemme. Paniikki on vain tapa reagoida asiaan, johon emme osaa reagoida oikein. Siksi usein trauman edessä ihminen saa paniikkikohtauksen ennen kuin oppii käsittelemään tapahtuneen asian. Tämä ei tarkoita paniikkihäiriötä vaan luonnollista kohtausta, joka voi tulla kenelle tahansa. Kun kuitenkin ymmärrämme kuinka fysiikkamme toimii ja kuinka ajatuksemme vaikuttavat siihen, voimme oppia reagoimaan asioihin uudella tavalla. Voimme oppia sulkemaan autopilottimme tai ainakin hidastamaan sen kykyä lähettää hätäsanomaa. Tämän voimme tehdä fyysisillä harjoitteilla kuten esimerkiksi hengitysharjoituksilla sekä erilaisilla todellisuuteen palauttavilla mantroilla. Näin paniikki pikkuhiljaa katoaa ja tulee esiin vain todellisesta tarpeesta.
Selviytymiskeinoja voi etsiä yksin, mutta etsiminen on huomattavasti helpompaa toisen kanssa. Itse opin terapian avulla käsittelemään tunteitani ja tarpeitani siten, etten enää tarvinnut paniikkia. Prosessi oli hidas, raivostuttava ja pitkäveteinen. Pikkuhiljaa opin kuitenkin erittelemään paniikista erilaiset tunteet ja niiden takana olevat vaikuttajat. Opin olemaan rehellinen itselleni. Vaikka usein vieläkin tunnen tarvetta paniikille, olen oppinut vaihtoehtoisia tapoja käsitellä asioita.
Seuraavan parin kolumnin ajan haluankin keskittyä erilaisiin konkreettisiin ajatuksiin ja tapoihin, jotka toivottavasti auttavat monia löytämään vaihtoehdon paniikille tai ainakin tekemistä pahimpaan turhautumiseen. Toivon, että jokainen elämässään ahdistunut on uudelle avoin ja valmis löytämään rikkautta toisen kokemuksista.
Ne, jotka eivät tunne pimeyttä, eivät koskaan ala etsiä valoa.
-Henry Thomas Buckle