Yhtäkkiä, aivan kuin ei mistään, tunnen oloni oudoksi. Koitan olla huomioimatta oloa, ennen kuin se yhtäkkiä jo huutaa päässäni ja lujaa. Kuolen tähän paikkaan! Halvaannun, minulta menee taju. Pyörryn ihan kohta. Tukehdun. Nyt loppuu happi. Olen todella sairas. Ja nyt meni käsien ja jalkojen toimintakyky. Apua en voi liikkua. Apua ihan oikeasti nyt kuolen. Jähmetyn. Miksei kukaan huomaa? Olen kuolemassa ja kukaan ei huomaa. Apua! Rauhoitu! En voi rauhoittua. Miksei kukaan ymmärrä? Miksei kukaan ota minua tosissaan? Hälyttäkää apua! Soittakaa ambulanssi. Miten pääsen pois? Apua nyt on lähdettävä samantien tai tipahdan tähän paikkaan. Silmissä sumenee, päässä tuntuu painetta. Seinät heiluvat ja maa pettää alta. Kaikki ajatukset sinkoilevat päässä. Äkkiä pois. Äkkiä. Koitan kävellä ja jalkani vain tärisevät. En huomaa ketään muuta. Mielessä on vain paniikki ja tahto päästä pois. En tiedä edes minne. Yleensä kotiin. Pitää saada olla yksin. En tiedä mitä juoksen pakoon, koska paniikki juoksee kanssani. En hälytä apua vaan katoan. Kukaan ei näe päällepäin, mitä minulle tapahtui. Kukaan ei kuullut ajatuksiani. Kaikki vain huomasivat, että katosin. En kadonnut, koska halusin kadota, vaan koska en tiennyt mitä muuta olisin voinut tehdä.
Melkein vuoden ajan joka päivä ja joka hetki kuolin uudestaan. Hengitin paniikkia. Yhtenä päivänä kaikki oli hyvin ja toisena jouduin opettelemaan kaiken uudestaan. Maailma muuttui hetkessä. Miten hengittää, miten kävellä, miten liikuttaa raajoja ja miten olla. Joku joka ei sitä ole kokenut, ei voi tietää miten kamala kauhun hetki paniikkikohtaus on. Se ei ole vain pienta ahdistusta vaan se on niin pelottavia fyysisiä oireita ja sinkoilevia ajatuksia, että vain kuolema tuntuu helpottavalta vaihtoehdolta. Ironista kyllä pelkäämme kuollaksemme kuolevamme. Reagoimme kuin karhu olisi hyökännyt kimppuumme tai rakkaamme olisi kuollut silmiemme eteen ilman, että ympärillämme tapahtuu mitään poikkeavaa tai pelottavaa. Se on turhauttavaa. Miten ihminen voi olla fyysisesti terve ja kunnossa ja silti kokea jotain niin kamalaa? Itse etsin vastausta pitkään useilta lääkäreiltä päänkuvauksista fysioterapiaan. Kukaan ei löytänyt mitään poikkeavaa. Lopulta oli hyväksyttävä, että olen tosiaankin psykofyysinen kokonaisuus ja ajatukseni todella vaikuttavat siihen mitä tunnen sekä henkisesti, että fyysisesti.
Aika hyvä nyrkkisääntö on, että jos fyysinen olo seuraa mielialaa on kyse luultavimmin paniikista, ahdistuksesta tai jostain muusta psykosomaattisesta oireesta eikä suinkaan aivokasvaimesta, syövästä, ms-taudista, luukadosta, suolistosairaudesta tai muusta vastaavasta, mitä varmasti moni meistä on epäillyt ja pelännyt. Jos sinulla on aivokasvain se oireilee sinussa jatkuvasti, ei vain silloin kun olet paniikissa. Paniikissa keskitymme luonnollisesti fyysisiin oireisiin, koska ne rajoittavat elämäämme ja tekevät siitä niin kovin vaikeaa. Vastaus ongelmiimme kuitenkin löytyy mielestäni jostain aivan muualta kuin oireistamme. Siksi oireisiin keskittyminen ja niistä eroon pääseminen harvoin johtaa paranemiseen yksistään. Tarvitaan syvempää tunteiden ja tapahtumien selvittämistä ja syiden ratkomista. Paniikki on oire jostain, ei itse aiheuttaja. Kun löytää ja tiedostaa itse aiheuttajan voi pikkuhiljaa muuttaa omaa maailmaansa ja käyttäytymismallejaan ja näin oppia reagoimaan elämään eri tavalla. Ilman paniikkia.
Kuulostaa taasen yksinkertaiselta, mutta tiedän ettei se sitä ole. En voinut pitkään aikaan käydä missään rennosti paniikin takia. Monesti en uskaltanut edes lähteä kotoa, ja liikkuminen oli todella vaikeaa. Juokseminen laukaisi heti paniikin. Olin hätätilassa. Joskus iltaisin, kun kaupungilla ei enää ollut paljon väkeä, menin yksin kävelemään ja istumaan kahvilaan tavoitteenani löytää asiat, jotka minua siellä pelottivat. En löytänyt mitään pelottavaa mistään. Pelko kulki sisälläni. Päällepäin ei kukaan nähnyt minussa mitään outoa tai hälyttävää. Korjaamalla sisimpäni, katosivat pelotkin.
Oivaltaminen on hieno asia. Kun me oivallamme ja tiedostamme, mikä meitä vaivaa voimme muuttaa tapojamme reagoida asioihin terveellisemmin. Lohdutusta arkeesi, sillä paniikista voi päästä eroon. Ja mikään oire ei ole paniikissa ihmeellinen tai uusi. Jos avoimesti keskustelet vertaistesi kanssa tulet huomaamaan, että et ole yksin. Jos mietimme vain jalkojemme puutumista, pyörtymistä, tukehtumista, tajuttomuutta ja muuta hätää, unohdamme usein keskittyä kysymykseen miksi. Miksi kroppamme reagoi näin ja mihin? Näihin kysymyksiin vastaaminen on avain uudenlaiseen elämään.
Ainoa tapa paeta stressiä, pelkoa ja epäilystä on kohdata ne silmästä silmään ja katsoa, mitä ne todella ovat.
-Joan Borysenko