Kauhea päivä alkaa kello kaksi yöllä, kun herään hengitysvaikeuteen, joka nopeasti kulminoituu raastavaksi paniikiksi. En pysty keskittymään mihinkään. En tiedä kenelle soittaisin. En soita kenellekkään. Tämä menee ohi. Kun kroppani on tehnyt mielettömän työn hyökätessään tuntematonta ja näkymätöntä vihollista vastaan ja voittanut sen, rauhoitun ja olen kuoleman väsynyt.
Seuraava hetki on onnellinen. Se on se hetki, juuri kun on herännyt ja mieli ei vielä muista mitään. Olo on onnellinen ja levollinen. Kunnes nopeasti mieleen palautuu henkinen ja fyysinen stressi sekä paine. Se tuntuu rinnassa ja jaloissa. Ihan niin kuin kipu ja tunto tulisi hiljalleen takaisin. Tai kuin se hetki, kun leikkaa vahingossa sormeen ja sekunnin ajan ei tapahdu mitään ja yhtäkkiä haavasta alkaa valumaan verta. Nousemisesta tulee vaikeaa. Ei ole vaihtoehtoja, on vain noustava. Kaikesta kauhusta huolimatta. Ei kiinnostaisi yhtään.
Epätoivoiset ajatukset pyörivät päässä suorittaessani päivän rutiineja. Epäilen olemassaoloni tarkoitusta ja tärkeyttä. Minulla ei ole halua elää. Sosiaalinen kanssakäyminen on tuskallista, koska jännitän niin paljon. Kaikki tuntuu ylivoimaiselta. Mietin paljon kuolemaa. Tuntuu, että tavallaan menen eteenpäin, mutta silti olen paikallani. Minulla on ikävä sisaruksiani. On outoa, että he eivät ole täällä, kun teen kuolemaa. Olen kuin itseni asettamassa vankilassa ja taistelen itseni kanssa. Ajattelen maailmaa ja sen tuskaa koko ajan, vaikka toiminkin samalla. Mitäköhän minulta on jäänyt ymmärtämättä.
Ystäväni veli teki itsemurhan. Kukaan ei olisi uskonut sitä hänestä. Jostain syystä pelkään, että minulle käy samoin. Masennun, enkä tahdo elää. En kestä jos ihmiset ovat minusta huolissaan. Jos he reagoivat minuun samalla tavalla kuin henkilöön, joka on kärsinyt vuosikaudet masennuksesta. Ajatus ahdistaa minua vielä enemmän. Pelkään että se on minunkin kohtaloni. Pelkään, että elämä tulee olemaan aina tällaista. Tuntuu etten kuulu mihinkään.
Tulen töistä kotiin. Uupuneena ja stressaantuneena. Olen tehnyt kaikki päivän työt, mutta lakkaamatta ajatellut vain tilannettani. Kerään muistolaatikostani asioita. Kävelen takapihalle ja poltan niistä osan symbolina sille, etten enää koskaan annan kenenkään satuttaa minua niin kuin minua on satutettu. En osaa tehdä muutakaan. Olo on vapautuneempi. Enää ei ole mistä muistaa. Ehkä pikkuhiljaa unohdan.
Kävelen rauhassa takaisin sisään, istun sohvalle ja avaan kirjan. Mitäköhän minulta meni ohi etten ole eheä nyt? Jane Fondan elämänkerta on mielenkiintoinen. Siinä kulminoitui oivallus siitä, että elämä on pidempi ja monimuotoisempi kuin luulemme tai uskomme. Joskus kun olen yksin, pelkään, että menen hulluksi. Pelkään etten hallitse itseäni enkä olotilojani. Mietin, mitä tapahtuisi, jos lakkaisin vain olemasta?
Laitan ruokaa ja nautin yksin olemisesta. Mietin miten vapautunut olisinkaan, jos joku sanoisi minulle nyt ettei minun tarvitse olla huolissani. Kaikki järjestyy ja varsinkin tänään voin olla aivan rauhassa. En ole enää olemassa ketään varten. Kukaan ei tarvitse minua. Olen täysin riippuvainen elämään toista varten. Ketä varten voisin elää? Ihmiset, jotka rakastavat minua oikeasti ja pyytteettömästi, ovat onnellisimpia, kun näkevät minut onnellisena.
Eräs ystäväni sanoi minulle, että minun on vain hyväksyttävä, että elämä on epävarmaa. Ehkä kaikki, mitä minulle tapahtui, ehkä kaikki mitä rakkailleni tapahtui, sai minut yhtäkkiä tajuamaan, että elämä on todella katoavaista ja mitä vain voi käydä milloin vain. Minun on hyväksyttävä, että elämä on epävarmaa enkä pysty sitä täysin hallitsemaan. Minua ei ole luotu elämään tässä maailmassa. Olen liian herkkä.
Aika menee niin hitaasti. Päivät ovat yksi toistaan vaikeampia ja pitempiä. Tai ehkä se vain tuntuu siltä.
Tänään minä voin sanoa sinulle, ettei sinun tarvitse olla huolissasi. Elämä muuttuu, kun työstät sitä. Emme voi nähdä nurkan taakse, mutta jos näkisimme, emme ehkä murehtisi niin paljon.
Jokaiselta vaikeuksien alueelta loistaa toivon säde, ja muuttumattomasti varmaan on, ettei mikään ole varmaa eikä muuttumatonta.
-John Fitzgerald Kennedy