Rakkaudella on ihmiseen eheyttävä vaikutus. Kun kykenemme ottamaan rakkautta vastaan ja jakamaan sitä, on meillä eväät selvitä mistä vain. Osa rakkautta on kykyä olla empaattinen. Kykyä asettaa itsensä toisen asemaan ja näin ymmärtää toista aivan uudella tasolla. Empaattisuus on herkkyyttä tuntea toisen tunteet toisen kanssa.
On ihmeellistä kuinka paljon helpompaa on vihata, suuttua tai kadehtia kuin kohdata omat tunteensa. Kuinka paljon helpompi on katkeroitua kuin antaa anteeksi. Näemme sitä joka päivä ympärillämme, jos osaamme katsoa. Emme näe sitä vain ihmissuhteissa, vaan myös poliittisissa tilanteissa. Monilla kansoilla on opittua ja oikeutettua vihaa toista kansaa kohtaan. Tämän vihan pohjalta kumpuaa mitä hirveämpiä tekoja. Ihmiset ajattelevat, että heillä on oikeus kostaa. He ajattelevat, että heillä on oikeus tuottaa samaa pahaa oloa ja vääryyttä, mitä he ovat itse kohdanneet, toiselle. He opettavat ja siirtävät tämän vihan sukupolvelta toiselle. Sen sijaan, että he kykenisivät tuntemaan empatiaa, he toistavat oman kohtalonsa vihamiehelleen. Jos he olisivat käsitelleet ja kohdanneet oman surunsa ja tuskansa kunnolla, he eivät haluaisi koskaan aiheuttaa samaa tuskaa toiselle.
Ehkä ajatukseni tuntuu naiivilta, jonka vuoksi en edes yritä ajatella, että empatialla pystyttäisiin parantamaan maailman viha. Prosessi on liian kompleksi minulle työstettäväksi. Siksi haluan keskittyä siihen, mitä empaattisuus tarkoittaa omassa maailmassani ja ympäristössäni ja kuinka sillä voi olla tärkeä merkitys yrittäessämme parantua pahasta olosta.
Monet ympärillemme kasvaneet muurit seisovat vankasti katkeruuden päällä. Katkeruus on lähtöisin kyvyttömyydestä antaa anteeksi ja päästää irti meitä satuttaneista asioista. Emme koe empatiaa, emmekä siksi ymmärrä ja tunne syitä ihmisen käytöksen takana. Emme osaa asettaa itseämme toisen tilanteeseen. Koska emme koe empatiaa, emme myöskään osaa antaa anteeksi. Automaattisesti tämä ajatus herättää vastarintaa, sillä koemme, etteivät kaikki ansaitse ymmärrystämme ja anteeksiantoamme.
Jos kuitenkin ymmärtäisimme, että anteeksianto on lähtökohtaisesti itseämme eikä toista varten, saattaisimme oivaltaa sen merkityksen hyvinvoinnissamme. Anteeksi antaminen voi joskus olla pitkä prosessi, jonka aikana ihminen käsittelee monia eri tunteita ja tilanteita. Prosessin tulos on kuitenkin vapaus elää kantamatta raskasta vihansekaista taakkaa mukanaan jatkuvasti. Anteeksianto on vapautus itsellemme. Se ei tarkoita tai ole synonyymi sille, että meidän tulisi toistaa virheitämme, viettää aikaa meitä satuttaneiden ihmisten kanssa tai hyväksyä heidän tekonsa. Anteeksianto tarkoittaa, että olemme valmiit tulemaan sinuiksi kokemiemme vääryyksien kanssa, käsittelemme siihen liittyvät tunteet, emmekä enää kanna kaunaa vaan opimme vastoinkäymisistämme ja jatkamme matkaa. Näin emme myöskään katkeroidu. Monet kokevat kuitenkin helpommaksi vihata toista. Tämä on hyvin inhimillistä.
Tunnen erään naisen, joka katkeruudessaan ei ole osannut pyytää eikä antaa anteeksi kenellekkään. Ainoa, joka siitä enää kärsii on hän itse. Viha estää häntä tulemasta onnelliseksi ja rakentamasta syviä ihmissuhteita toisten kanssa. Viha ja katkeruus vaikuttavat hänen olemukseensa ja itsetuntoonsa jatkuvasti. Silti hän mielummin vihaa, koska ei näin menetä ylpeyttään ja tekee selväksi ettei oikeuta tai hyväksy tapahtunutta asiaa. Olisitko sinä mielummin vihainen ja ylpeä kuin onnellinen? Monet ovat, koska se antaa heille hallinnan ja vahvuuden tunteen. On helpompi vihata toista kuin kohdata omat tunteensa pettymyksestä ja tuskasta.
Empatia ja anteeksianto itseämme ja muita kohtaan haastaa meidät käsittelemään vihamme ilman, että kostamme sen toiselle. Elämä satuttaa meitä jatkuvasti odottamattomilla tavoilla. Se on maailman tapa kasvattaa meitä. On meistä itsestämme kiinni mitä opimme ja minkälaisiksi kasvamme.
On ihmeellistä kuinka paljon helpompaa on vihata, suuttua tai kadehtia kuin kohdata omat tunteensa. Kuinka paljon helpompi on katkeroitua kuin antaa anteeksi. Näemme sitä joka päivä ympärillämme, jos osaamme katsoa. Emme näe sitä vain ihmissuhteissa, vaan myös poliittisissa tilanteissa. Monilla kansoilla on opittua ja oikeutettua vihaa toista kansaa kohtaan. Tämän vihan pohjalta kumpuaa mitä hirveämpiä tekoja. Ihmiset ajattelevat, että heillä on oikeus kostaa. He ajattelevat, että heillä on oikeus tuottaa samaa pahaa oloa ja vääryyttä, mitä he ovat itse kohdanneet, toiselle. He opettavat ja siirtävät tämän vihan sukupolvelta toiselle. Sen sijaan, että he kykenisivät tuntemaan empatiaa, he toistavat oman kohtalonsa vihamiehelleen. Jos he olisivat käsitelleet ja kohdanneet oman surunsa ja tuskansa kunnolla, he eivät haluaisi koskaan aiheuttaa samaa tuskaa toiselle.
Ehkä ajatukseni tuntuu naiivilta, jonka vuoksi en edes yritä ajatella, että empatialla pystyttäisiin parantamaan maailman viha. Prosessi on liian kompleksi minulle työstettäväksi. Siksi haluan keskittyä siihen, mitä empaattisuus tarkoittaa omassa maailmassani ja ympäristössäni ja kuinka sillä voi olla tärkeä merkitys yrittäessämme parantua pahasta olosta.
Monet ympärillemme kasvaneet muurit seisovat vankasti katkeruuden päällä. Katkeruus on lähtöisin kyvyttömyydestä antaa anteeksi ja päästää irti meitä satuttaneista asioista. Emme koe empatiaa, emmekä siksi ymmärrä ja tunne syitä ihmisen käytöksen takana. Emme osaa asettaa itseämme toisen tilanteeseen. Koska emme koe empatiaa, emme myöskään osaa antaa anteeksi. Automaattisesti tämä ajatus herättää vastarintaa, sillä koemme, etteivät kaikki ansaitse ymmärrystämme ja anteeksiantoamme.
Jos kuitenkin ymmärtäisimme, että anteeksianto on lähtökohtaisesti itseämme eikä toista varten, saattaisimme oivaltaa sen merkityksen hyvinvoinnissamme. Anteeksi antaminen voi joskus olla pitkä prosessi, jonka aikana ihminen käsittelee monia eri tunteita ja tilanteita. Prosessin tulos on kuitenkin vapaus elää kantamatta raskasta vihansekaista taakkaa mukanaan jatkuvasti. Anteeksianto on vapautus itsellemme. Se ei tarkoita tai ole synonyymi sille, että meidän tulisi toistaa virheitämme, viettää aikaa meitä satuttaneiden ihmisten kanssa tai hyväksyä heidän tekonsa. Anteeksianto tarkoittaa, että olemme valmiit tulemaan sinuiksi kokemiemme vääryyksien kanssa, käsittelemme siihen liittyvät tunteet, emmekä enää kanna kaunaa vaan opimme vastoinkäymisistämme ja jatkamme matkaa. Näin emme myöskään katkeroidu. Monet kokevat kuitenkin helpommaksi vihata toista. Tämä on hyvin inhimillistä.
Tunnen erään naisen, joka katkeruudessaan ei ole osannut pyytää eikä antaa anteeksi kenellekkään. Ainoa, joka siitä enää kärsii on hän itse. Viha estää häntä tulemasta onnelliseksi ja rakentamasta syviä ihmissuhteita toisten kanssa. Viha ja katkeruus vaikuttavat hänen olemukseensa ja itsetuntoonsa jatkuvasti. Silti hän mielummin vihaa, koska ei näin menetä ylpeyttään ja tekee selväksi ettei oikeuta tai hyväksy tapahtunutta asiaa. Olisitko sinä mielummin vihainen ja ylpeä kuin onnellinen? Monet ovat, koska se antaa heille hallinnan ja vahvuuden tunteen. On helpompi vihata toista kuin kohdata omat tunteensa pettymyksestä ja tuskasta.
Empatia ja anteeksianto itseämme ja muita kohtaan haastaa meidät käsittelemään vihamme ilman, että kostamme sen toiselle. Elämä satuttaa meitä jatkuvasti odottamattomilla tavoilla. Se on maailman tapa kasvattaa meitä. On meistä itsestämme kiinni mitä opimme ja minkälaisiksi kasvamme.