Heräsin eräänä yönä pitkästä aikaa paniikkiin. Halusin nousta ylös ja juosta jonnekkin, mutta en kyennyt liikkumaan. Oli pimeää enkä saanut katsettani kohdistettua mihinkään. Olisin halunnut laittaa valot päälle, mutta en pystynyt liikkumaan. Ihan niin kuin maailmani pysyisi kasassa vain jähmettymällä samaan asentoon. Tuhannet ajatukset sinkoilivat edestakaisin enkä saanut yhdestäkään niistä kiinni. Koitin rauhoittaa hengitykseni sekä mieleni ja muistutin itselleni, että olen selvinnyt niin paljon pahemmastakin. Mieleeni tuli kymmenet unettomat yöt, vaikeus liikkua kotoa pois ja eräs ilta jolloin istuin kylvyssä tuntikausia uskaltamatta liikkua mihinkään. Olen myös juuttunut kahden kerroksen väliin rappukäytävään. En voi mennä ylös, en voi mennä alas. Surullista ja jotenkin samalla absurdia ja jälkikäteen huvittavaakin. Paniikissa kuitenkin täysin ymmärrettävää, lamaannuttavaa ja todellista.
Yksi kohtaus saa minut nopeasti uskomaan, että sairastun uudestaan. Olen tehnyt niin paljon töitä, oppiakseni taas elämään, etten ole valmis vielä uuteen pyöritykseen. En ole valmis vastaanottamaan vastoinkäymisiä. En ole saanut levättyä vielä tarpeeksi. Elämässä tapahtuu jatkuvasti pieniä asioita, jotka laukaisevat tunnemuistoja asioista, jotka haluaisimme mielummin unohtaa. On vaikea olla unohtamatta ja siksi pitääkin oppia kunnioittamaan muistoja sekä elämään niiden kanssa niin hyvässä kuin pahassakin. Jokainen vaikeus elämässämme on jonkinlainen siunaus, jonka tarkoituksen löydämme ehkä vasta vuosien kuluttua. Paniikissa tämän hyväksyminen on loputtoman kyllästyttävää.
Selviytyminen ja menestyminen tuntuvat joskus itsestäänselvyydeltä modernissa ympäristössämme. Meillä on ulottuvillamme kaikkea, mitä ihminen voi tarvita tai haluta. Meillä on lukemattomia mahdollisuuksia edessämme. Elämämme ja kohtalomme ovat kirjaimellisesti omissa käsissämme. Miten tällaisessa ympäristössä voi kokea rauhassa omaa hätäänsä ja ahdinkoaan tuntematta itsekkyyttä ja syyllisyyttä? Kuinka oikeutamme oman hätämme, joka perustuu puhtaasti kyvyttömyyteen käsitellä elämään kuuluvia, joskus myös erittäin arkipäiväisiä, mutta haastavia asioita? Miten toinen selviää mitä kamalimmista traumoista, kun toinen ei selviä edes kauppareissusta? Meillä ei tunnu olevan oikeutta olla turhautuneita, masentuneita tai surullisia.
Usein ihmiset, jotka ovat tunteneet minut kauan, muistuttavat minua heikkoina hetkinäni selviytymisestäni. He ovat nähneet minut pahimmillani ja parhaimmillani. Mitä on kuitenkaan selviytyminen ihmiselle, jolle ei ole tapahtunut mitään? Miten siitä voi olla ylpeä? Kuinka siitä voi kertoa muille? Kuinka siitä voi kukaan oppia? Mitä on selviytyminen ihmiselle, joka pelkää kävellä? Puhua? Nähdä ihmisiä? Miten voimme olla ylpeitä selviytymisestä, kun selviytyminen on arkisten asioiden tekemistä ja arkisten asioiden saavuttamista, jotka muut osaavat jo luonnostaan. Miten voin olla ylpeä siitä, että en enää halua kuolla. Miten selittää tämä epävarmuus ihmiselle, joka ei ole sitä itse kokenut?
Tämän saman epävarmuuden vuoksi en aina saa kolumnia kirjoitettua tai lisättyä sivuille ajoissa. Joskus unohdan, miksi kirjoitan. Kirjoitukseni tuntuvat yhdentekeviltä paniikin iskettyä. Elän jatkuvassa ristiriidassa uuden elämäni ja menneisyyteni kanssa. Jos on osattava päästää irti, tarkoittaako se paniikista irtautumista myös luopumalla siitä kirjoittamisesta? Vai onko selviytymisen takana kuitenkin kyky yhä uudelleen käsitellä elämää syvältä, kokonaisvaltaisesti ja toisen kanssa?
Tapasin kotimatkallani erään alkoholistin bussissa. Hän on ollut raittiina jo vuosikymmeniä, mutta kokee silti olevansa alkoholisti. Hän on myös tunnollisesti käynyt kokouksissa kolme kertaa viikossa jo kolmen vuosikymmenen ajan. Ja tulee käymään lopun elämänsä. Hän muistuttaa kuinka vaikea on pärjätä yksin. Ainoa tapa alkoholistille pysyä oikealla tiellä elämän tiimellyksessä, on kerrata oppimiaan asioita ja päätöstään pysyä raittiina, joskus kolme kertaa viikossa, joskus useamminkin. On myös jaettava oppimaansa kokouksissa uudempien tulokkaiden kanssa ja tukea heitä muutoksessa.
Perustuuko selviytyminen juuri tähän vertaistukeen ja jatkuvaan kertaukseen omasta taipumuksesta tuhoisasti käsitellä elämää ja vastoinkäymisiä? Perustuuko se kykyyn oppia ja kerrata samat asiat yhä uudestaan ja uudestaan? Vaikka mies on minua noin 40 vuotta vanhempi, samastun hänen sanoihinsa. Selviytymiskeinot tuntuvat yllättävän tutuilta. Hän toteaa myös, että toisilla on taipumusta ja toisilla ei. Mutta jos taipumusta on, niin täytyy tehdä kaikkensa pysyäkseen oikealla tiellä. Sitä varten on kokoukset.
Sitä varten on myös nämä kolumnit ja yhteiset tapaamisemme, jotta voisimme yhdessä päivä toisensa jälkeen uudestaan oppia elämään paniikin kanssa ja siitä huolimatta.
Yksi kohtaus saa minut nopeasti uskomaan, että sairastun uudestaan. Olen tehnyt niin paljon töitä, oppiakseni taas elämään, etten ole valmis vielä uuteen pyöritykseen. En ole valmis vastaanottamaan vastoinkäymisiä. En ole saanut levättyä vielä tarpeeksi. Elämässä tapahtuu jatkuvasti pieniä asioita, jotka laukaisevat tunnemuistoja asioista, jotka haluaisimme mielummin unohtaa. On vaikea olla unohtamatta ja siksi pitääkin oppia kunnioittamaan muistoja sekä elämään niiden kanssa niin hyvässä kuin pahassakin. Jokainen vaikeus elämässämme on jonkinlainen siunaus, jonka tarkoituksen löydämme ehkä vasta vuosien kuluttua. Paniikissa tämän hyväksyminen on loputtoman kyllästyttävää.
Selviytyminen ja menestyminen tuntuvat joskus itsestäänselvyydeltä modernissa ympäristössämme. Meillä on ulottuvillamme kaikkea, mitä ihminen voi tarvita tai haluta. Meillä on lukemattomia mahdollisuuksia edessämme. Elämämme ja kohtalomme ovat kirjaimellisesti omissa käsissämme. Miten tällaisessa ympäristössä voi kokea rauhassa omaa hätäänsä ja ahdinkoaan tuntematta itsekkyyttä ja syyllisyyttä? Kuinka oikeutamme oman hätämme, joka perustuu puhtaasti kyvyttömyyteen käsitellä elämään kuuluvia, joskus myös erittäin arkipäiväisiä, mutta haastavia asioita? Miten toinen selviää mitä kamalimmista traumoista, kun toinen ei selviä edes kauppareissusta? Meillä ei tunnu olevan oikeutta olla turhautuneita, masentuneita tai surullisia.
Usein ihmiset, jotka ovat tunteneet minut kauan, muistuttavat minua heikkoina hetkinäni selviytymisestäni. He ovat nähneet minut pahimmillani ja parhaimmillani. Mitä on kuitenkaan selviytyminen ihmiselle, jolle ei ole tapahtunut mitään? Miten siitä voi olla ylpeä? Kuinka siitä voi kertoa muille? Kuinka siitä voi kukaan oppia? Mitä on selviytyminen ihmiselle, joka pelkää kävellä? Puhua? Nähdä ihmisiä? Miten voimme olla ylpeitä selviytymisestä, kun selviytyminen on arkisten asioiden tekemistä ja arkisten asioiden saavuttamista, jotka muut osaavat jo luonnostaan. Miten voin olla ylpeä siitä, että en enää halua kuolla. Miten selittää tämä epävarmuus ihmiselle, joka ei ole sitä itse kokenut?
Tämän saman epävarmuuden vuoksi en aina saa kolumnia kirjoitettua tai lisättyä sivuille ajoissa. Joskus unohdan, miksi kirjoitan. Kirjoitukseni tuntuvat yhdentekeviltä paniikin iskettyä. Elän jatkuvassa ristiriidassa uuden elämäni ja menneisyyteni kanssa. Jos on osattava päästää irti, tarkoittaako se paniikista irtautumista myös luopumalla siitä kirjoittamisesta? Vai onko selviytymisen takana kuitenkin kyky yhä uudelleen käsitellä elämää syvältä, kokonaisvaltaisesti ja toisen kanssa?
Tapasin kotimatkallani erään alkoholistin bussissa. Hän on ollut raittiina jo vuosikymmeniä, mutta kokee silti olevansa alkoholisti. Hän on myös tunnollisesti käynyt kokouksissa kolme kertaa viikossa jo kolmen vuosikymmenen ajan. Ja tulee käymään lopun elämänsä. Hän muistuttaa kuinka vaikea on pärjätä yksin. Ainoa tapa alkoholistille pysyä oikealla tiellä elämän tiimellyksessä, on kerrata oppimiaan asioita ja päätöstään pysyä raittiina, joskus kolme kertaa viikossa, joskus useamminkin. On myös jaettava oppimaansa kokouksissa uudempien tulokkaiden kanssa ja tukea heitä muutoksessa.
Perustuuko selviytyminen juuri tähän vertaistukeen ja jatkuvaan kertaukseen omasta taipumuksesta tuhoisasti käsitellä elämää ja vastoinkäymisiä? Perustuuko se kykyyn oppia ja kerrata samat asiat yhä uudestaan ja uudestaan? Vaikka mies on minua noin 40 vuotta vanhempi, samastun hänen sanoihinsa. Selviytymiskeinot tuntuvat yllättävän tutuilta. Hän toteaa myös, että toisilla on taipumusta ja toisilla ei. Mutta jos taipumusta on, niin täytyy tehdä kaikkensa pysyäkseen oikealla tiellä. Sitä varten on kokoukset.
Sitä varten on myös nämä kolumnit ja yhteiset tapaamisemme, jotta voisimme yhdessä päivä toisensa jälkeen uudestaan oppia elämään paniikin kanssa ja siitä huolimatta.