Luopuminen on aina ollut minulle yksi elämäni vaikeimmista asioista. Ei vain luopuminen ihmissuhteista, töistä tai elämäntyylistä, mutta myös luopuminen siitä kuka olin ja siitä ajatuksesta, mitä luulin tulevaisuuteni olevan. En tarkoita unelmista luopumista, vaan luopumista elämäntavoista ja käsityksistä, jotka eivät ole tukeneet kasvamistani omaksi itsekseni.
Kun osaa kuunnella itseään, osaa myös luopua oikeista asioista oikeaan aikaan. Minä en ole vieläkään oppinut luopumaan silloin, kun se on välttämätöntä. Olin erittäin pitkään suhteessa, jonka tiesin olevan haitallinen minulle. En osannut luopua siitä ajatuksesta, että vuosien suhteeseen panostamisen jälkeen joutuisin luopumaan kaikesta ja aloittamaan alusta, yksin. Menin rikki. Annoin asioiden tapahtua ja edetä siihen pisteeseen etten enää kestänyt. Oli helpompi jäädä kuin lähteä. Vasta, kun kyseessä oli oma terveyteni, päätin, että on aika luopua. Luovuin jostain, mitä ei enää ollut oikeastaan edes olemassa ja oloni parani heti. Samoin kävi edellisessä työpaikassani. Lojaalisuuttani koin todella vaikeaksi lähtemisen. En tiennyt, mitä olisin seuraavaksi tehnyt ja en osannut luopua, koska tilalle ei ollut tarjolla mitään uutta. Vasta, kun voin niin huonosti, etten enää kyennyt työskentelemään, päätin, että on aika luopua. Oloni parani heti. Jospa vain tuntisimme itsemme niin hyvin, että meillä olisi kyky ja rohkeus luopua meitä vahingoittavista asioista ajoissa.
Me usein pelkääme luopua, koska luopuminen tarkoittaa aina sopeutumista johonkin uuteen ja uuden löytäminen voi olla todella vaikeaa. Emme luota itseemme emmekä kykyymme selvitä epävarmuuden kanssa. Yritämme usein palata siihen, mitä olimme ja mitä ajattelimme. Pelkäämme luopua, koska tavat, rutiinit, tutut ihmiset ja ympäristöt luovat turvallisuuden tunnetta. Me etsimme onnea, rakkautta ja hyväksyntää usein vääristä paikoista juuri tämän vuoksi. Löydämme itsemme yhä uudestaanja uudestaan samasta huonoksi todetusta ympäristöstä ja se on turhauttavaa. Siksi uskon, että turvallisuuden tunne tulee löytää omasta itsestään eikä ulkoisista asioista. Silloin se kulkee itsevarmuutena mukana ympäristöstä huolimatta; tiedämme keitä olemme ja mitä elämältämme haluamme. Ehkä voimme myös luopua turvallisuuden tunteesta hetkeksi ja heittäytyä elämän kannettavaksi ja katsoa mitä tapahtuu. Ehkä riskin ottaminen kannattaa ja annamme itsellemme aivan uuden mahdollisuuden tulla onnellisiksi.
On myös aika luopua paniikkihäiriöstä. Monille paniikista tulee nopeasti uskollinen ystävä, josta emme osaa enää luopua. Annamme sen määritellä, mitä teemme ja kuinka elämme. Se vie kaiken aikamme ja energiamme. Monien paranemisen tiellä on juuri pelko parantua. Kuulostaa absurdilta, mutta totuus on, että tutun ja turvallisen paniikin taakse on joskus helppo piiloutua, ettei meidän tarvitse kohdata todellisia pelkojamme, epävarmuuksiamme ja ongelmiamme. Jokainen vastoinkäyminen on vain paniikkikohtaus. Oikeat paniikin takana olevat dilemmat puuroutuvat vain yhdeksi isoksi paniikkimassaksi. Meillä ei enää ole elämässä muita ongelmia kuin paniikki, ja sekin on vain oire, ei aiheuttaja. Jos sinä et tiedä miksi saat paniikkikohtauksia, ja ihmettelet miksi et niistä parannu, on aika aloittaa paniikista luopuminen ja käsitellä sen oikeat aiheuttajat.
Olen luopunut paljosta viime vuosien aikana ja luopumisen prosessissa muuttunut ihmisenä hyvin paljon. Luopuminen on kuitenkin avannut ovia monelle uudelle ihanalle asialle ja ihmissuhteelle. Luopuminen on myös mahdollistanut tutustumisen vanhoihin ystäviin aivan uudella tavalla. Luulin aina, että minun pitäisi ensin päästä paniikista eroon, ennen kuin voin elää täyttä elämää. Totuus kuitenkin on, että vain elämällä täyttä elämää pääsee paniikistakin eroon.
Meidän tulee säilyttää ja vaalia niitä asioita, tapoja ja ihmisiä, mitkä tukevat hyvinvointiamme ja tekevät meidät onnellisiksi ja luopua niistä, mitkä jatkuvasti vievät voimavarojamme ja tekevät meidät onnettomiksi. Kasvaminen, muuttuminen ja kehittyminen edellyyttää aina jonkin sortin luopumista ja vaikka en halua vähätellä ympäristön joskus pakottaviakin vaikutuksia elämäämme, on onnemme silti omalla vastuullamme. Luopuminen on aina tilan raivaamista jollekkin uudelle.
Kun ihminen alkaa ymmärtää itseänsä, hän alkaa elää.
-Norwin G. McGranahan
Kun osaa kuunnella itseään, osaa myös luopua oikeista asioista oikeaan aikaan. Minä en ole vieläkään oppinut luopumaan silloin, kun se on välttämätöntä. Olin erittäin pitkään suhteessa, jonka tiesin olevan haitallinen minulle. En osannut luopua siitä ajatuksesta, että vuosien suhteeseen panostamisen jälkeen joutuisin luopumaan kaikesta ja aloittamaan alusta, yksin. Menin rikki. Annoin asioiden tapahtua ja edetä siihen pisteeseen etten enää kestänyt. Oli helpompi jäädä kuin lähteä. Vasta, kun kyseessä oli oma terveyteni, päätin, että on aika luopua. Luovuin jostain, mitä ei enää ollut oikeastaan edes olemassa ja oloni parani heti. Samoin kävi edellisessä työpaikassani. Lojaalisuuttani koin todella vaikeaksi lähtemisen. En tiennyt, mitä olisin seuraavaksi tehnyt ja en osannut luopua, koska tilalle ei ollut tarjolla mitään uutta. Vasta, kun voin niin huonosti, etten enää kyennyt työskentelemään, päätin, että on aika luopua. Oloni parani heti. Jospa vain tuntisimme itsemme niin hyvin, että meillä olisi kyky ja rohkeus luopua meitä vahingoittavista asioista ajoissa.
Me usein pelkääme luopua, koska luopuminen tarkoittaa aina sopeutumista johonkin uuteen ja uuden löytäminen voi olla todella vaikeaa. Emme luota itseemme emmekä kykyymme selvitä epävarmuuden kanssa. Yritämme usein palata siihen, mitä olimme ja mitä ajattelimme. Pelkäämme luopua, koska tavat, rutiinit, tutut ihmiset ja ympäristöt luovat turvallisuuden tunnetta. Me etsimme onnea, rakkautta ja hyväksyntää usein vääristä paikoista juuri tämän vuoksi. Löydämme itsemme yhä uudestaanja uudestaan samasta huonoksi todetusta ympäristöstä ja se on turhauttavaa. Siksi uskon, että turvallisuuden tunne tulee löytää omasta itsestään eikä ulkoisista asioista. Silloin se kulkee itsevarmuutena mukana ympäristöstä huolimatta; tiedämme keitä olemme ja mitä elämältämme haluamme. Ehkä voimme myös luopua turvallisuuden tunteesta hetkeksi ja heittäytyä elämän kannettavaksi ja katsoa mitä tapahtuu. Ehkä riskin ottaminen kannattaa ja annamme itsellemme aivan uuden mahdollisuuden tulla onnellisiksi.
On myös aika luopua paniikkihäiriöstä. Monille paniikista tulee nopeasti uskollinen ystävä, josta emme osaa enää luopua. Annamme sen määritellä, mitä teemme ja kuinka elämme. Se vie kaiken aikamme ja energiamme. Monien paranemisen tiellä on juuri pelko parantua. Kuulostaa absurdilta, mutta totuus on, että tutun ja turvallisen paniikin taakse on joskus helppo piiloutua, ettei meidän tarvitse kohdata todellisia pelkojamme, epävarmuuksiamme ja ongelmiamme. Jokainen vastoinkäyminen on vain paniikkikohtaus. Oikeat paniikin takana olevat dilemmat puuroutuvat vain yhdeksi isoksi paniikkimassaksi. Meillä ei enää ole elämässä muita ongelmia kuin paniikki, ja sekin on vain oire, ei aiheuttaja. Jos sinä et tiedä miksi saat paniikkikohtauksia, ja ihmettelet miksi et niistä parannu, on aika aloittaa paniikista luopuminen ja käsitellä sen oikeat aiheuttajat.
Olen luopunut paljosta viime vuosien aikana ja luopumisen prosessissa muuttunut ihmisenä hyvin paljon. Luopuminen on kuitenkin avannut ovia monelle uudelle ihanalle asialle ja ihmissuhteelle. Luopuminen on myös mahdollistanut tutustumisen vanhoihin ystäviin aivan uudella tavalla. Luulin aina, että minun pitäisi ensin päästä paniikista eroon, ennen kuin voin elää täyttä elämää. Totuus kuitenkin on, että vain elämällä täyttä elämää pääsee paniikistakin eroon.
Meidän tulee säilyttää ja vaalia niitä asioita, tapoja ja ihmisiä, mitkä tukevat hyvinvointiamme ja tekevät meidät onnellisiksi ja luopua niistä, mitkä jatkuvasti vievät voimavarojamme ja tekevät meidät onnettomiksi. Kasvaminen, muuttuminen ja kehittyminen edellyyttää aina jonkin sortin luopumista ja vaikka en halua vähätellä ympäristön joskus pakottaviakin vaikutuksia elämäämme, on onnemme silti omalla vastuullamme. Luopuminen on aina tilan raivaamista jollekkin uudelle.
Kun ihminen alkaa ymmärtää itseänsä, hän alkaa elää.
-Norwin G. McGranahan