Katkeruus on yksi suurimmista henkisen hyvinvointimme ja kasvumme esteistä. Kaikki ihmiset kokevat elämässään aiheutettua ja aiheuttamatonta surua, vääryyttä ja loukatuksi tulemista. Emme yksintertaisesti kukaan selviä elämästä kokematta arjessamme ja ihmissuhteissamme myös ikäviä asioita. Kun meitä satuteen todella pahasti, vaikuttaa se tapaamme reagoida ympäristöömme ja tapaamme käsitellä asioita. Katkeroituminen tapahtuu, kun emme osaa käsitellä tunteitamme ja päästää kokemastamme vääryydestä tai pahasta olosta irti. Emme pysty luopumaan vihasta ja surusta, koska emme osaa antaa anteeksi. Katkeroidumme käsittelemättömien asioiden edessä. Katkera ihminen kokee olonsa ja katkeruuden aiheuttaman käytöksensä oikeudekseen. Katkeruudesta tulee näin suloinen tila, joka ruokkii kostoa ja vihaa omasta tilanteesta. Katkera ihminen on oman vihansa vanki. Katkera ihminen pitää katkeruudellaan oikeutta yllä, vaikka oikeastaan satuttaa vain itseään.
Minä olin pitkään katkera paniikkihäiriöstäni, koska en sitä kokenut ansaitsevani. Syytin tilanteestani ja loppuunpalamisestani kaikkia ihmisiä, joita olin mielestäni auttanut. Olin koittanut olla hyvä ystävä ja tyttöystävä ja palkaksi väsynyt niin paljon etten enää kyennyt olemaan oma itseni. Olin jakanut kaikkeni rakkaimpieni kanssa ja juuri ne joista eniten pidin kiinni, jättivät minut. Olin todella vihainen ja katkera. Myös poikaystäväni petti minua ja se aiheutti lisää vihaa. Pitkään olin katkera siitä etten enää pystynyt luottamaan ihmisiin. Sama kaiku huutaa rivien välistä; kaikki ongelmani ovat jonkun toisen syytä. Minulla on oikeus olla vihainen ja katkera!
Olen niin onnellinen, että opin antamaan anteeksi ja nöyrtymään. Ymmärsin, että minun onneni on itseni vastuulla ja en ole vain maailman heiteltävänä. Minulla on vastuu ja kyky muuttaa elämääni ollakseni onnellinen. Se ei ole helppoa, mutta ehdottomasti sen arvoista ja mahdollista, koska olen itse siihen pystynyt. Olemalla katkera työnnämme pois ihmiset jotka meitä rakastavat, kostamme niille, jotka meitä yrittävät rakastaa ja kasvatamme sisällämme vain vihaa ja epävarmuutta, mikä johtaa yksinäisyyteen. Kaiken lisäksi kärsimme siitä eniten itse, vaikka luulemmekin vain antavamme ylpeästi potut pottuina.
Tunnen erään ihmisen, joka on niin katkera, ettei pysty enää rakastamaan tai ottamaan rakkautta vastaan. Tällaisen ihmisen kanssa on todella vaikea olla. Hän haluaa huomiota ja rakkautta, mutta on huomaamattaan katekruudessaan niin itsekäs ja epäkohtelias, että häntä on todella vaikea rakastaa. Kaikki ongelmat ovat maailman ja muiden aiheuttamia ja hänellä on oikeus kaikkien huomioon ja hyvään oloon, enemän kuin muilla. Maailma ei valitettavasti toimi näin. Kaikilla ihmisillä on omat ristinsä kannettavana ja meistä jokainen on vastuussa omasta suhtautumisestaan maailmaan, ympäristöön ja meille tapahtuviin ikäviin asioihin. Voimme katkeroitua ja kostaa ja peittää todelliset tunteemme tai kohdata ne rohkeasti, myöntää heikkoutemme, pyytää anteeksi ja mikä tärkeintä antaa anteeksi. Se on vahvuutta. Sisäinen rauha ja onni löytyy siitä, että löydämme itsemme ja tarkoituksemme ja tulemme sinuiksi kaikkien asioiden kanssa, mitä meille on tapahtunut. Anteeksi anto ei tarkoita, että meidän tulisi unohtaa kaikki meille taphtuneet ikävät asiat, vaan tulla sinuiksi niiden kanssa, oppia niistä jotakin ja sitten jatkaa elämää. Näin emme katkeroidu.
Katkeroitumisen välttäminen on välillä todella vaikeaa, kun paniikkikausi iskee. Paniikki vetää masennuksiin ja tuntuu ettei valoa näy tunnelin päästä. Olemme jälleen kerran aallokossa ja kaiken pohtiminen, opetteleminen, miettiminen yms. tuntuu todella turhalta. Ei tiedä mistä aloittaa ja on helpompi lössähtää sohvalle, avata telkkari, sulkea puhelin ja paeta konflikteja ja sosiaalisia tilanteita ja pahan mielen riskiä sisälle. Tämäkin on ihan ok hetkeksi, mutta sitten on yritettävä uudestaan päästä elämänmakuun.
Tunne seuraa tekoa eli perse ylös ja käsittelemään ihmissuhteita, konflikteja, menneisyyttä ja elämää. Elämä on kuin surffauksen harjoittelua: ensin otetaan kovasti turpaan, pyöritään kuin pesukoneessa, saadaan lautaa päähän ja pidätetään hengitystä kaummin kuin tuntuu että pystyisi. Jos kerran kuitenkin pääsee juuri oikella ajoituksella aallon vauhtiin, on kaikki sitä edeltänyt myllytys sen arvoista ja motivaatio yrittää uudestaan kasvaa. Harjoittelulla myllytys vähenee ja pysymme enemmän vauhdissa ja aallon mukana. Minä en tosin edes vielä pääse kunnolla seisomaan.
Joka päivä maailma syntyy uudestaan sille, joka suhtautuu siihen oikealla tavalla.
-James Russell Lowell