Elämän päähomma on nauttia siitä. Ainoa syy elää on elämästä nauttiminen.
Mitä sitten, kun kyky nauttia on vaikeuksien kautta kokonaan kadonnut? Onko syy elää täten myös samalla kadonnut? Uskon, että tekemällä asioita, jotka tukevat hyvinvointiamme ja tekevät meidät onnelliseksi, seuraamme meille tarkoitettua tietä. Elämän tarkoitus ei kuitenkaan mielestäni löydy nautinnosta ja onnellisuudesta, vaan kasvamisesta omaksi itsekseen. Tie voi siis olla myös erittäin karikkoinen. On epärealistista ajatella, että aina nauttisimme elämästä saati, että olisimme aina onnellisia. Kasvu tapahtuu yleensä ja valitettavasti juuri meille kipeissä ja vaikeissa asioissa. Paha olo on yhtä normaali osa elämää kuin hyväkin olo, siihen ei vaan kukaan pyri.
Yksi vaikeimmista asioista, mitä kohtasin pahimmassa paniikissani ja masennuksessani oli epätodellinen ja pelottava tunne siitä etten enää halunnut elää. Tai halusin elää, mutta ajattelin omaa kuolemaani. Pelkäsin etten pysty enää kontrolloimaan itseäni ja elämääni ja siten olisin vaaraksi mahdollisesti myös itselleni. En uskaltanut puhua tunteistani kenellekkään, koska pelkäsin, että ihmiset pelästyisivät ajatuksiani yhtä paljon kuin minä pelästyin. He pitäisivät minua ehkä hulluna tai järkyttyisivät liikaa kokemastani. On uskomattoman vaikea tajuta saati sitten selittää sitä tilannetta, kun havahtuu miettimään, että miten ihmeessä minä päädyin tähän tilanteeseen ja miten minusta tuli ihminen, joka yhtäkkiä ymmärsi mitä halu kuolla tarkoittaa. Missä vaiheessa elämästäni tuli tällaista ja miksi? Mitä ihmettä tapahtui? Kuka minä oikein olen ja miksi en halua enää elää?
Monet meistä ovat kokeneet samanlaisia ajatuksia kuolemasta ja itsensä vahingoittamisesta ilman, että meillä välttämättä on oikeastaan todellista halua kuolla. Emme vain puhu siitä. Nämä ajatukset ovat pelottavia, koska ne enteilevät jotain pahaa ja ovat meille vieraita. Pelkästään niiden ajatteleminen on liian pelottavaa. En ole koskaan halunnut itseäni vahingoittaa ja silti minulla oli outo tunne, että minun pitäisi viedä kaikki veitset pois kotoa, ihan varmuuden vuoksi. Tunne on sanoinkuvaamattoman pelottava ja outo. Tilanne, jossa ei tunnista itseään ja on silti oudon rauhallinen. Ymmärsin, että ihmiset, jotka oikeasti tekevät itselleen jotakin, kokevat sen helpotuksena ja eri tavalla, kuin mitä normaali terve ihminen kokee. Uskallan vihdoin ajatella asian loppuun saakka ja olla sinut kuoleman pelkoni kanssa. Pahimmassa paniikissani, jolloin en uskaltanut tehdä juuri mitään, ajattelin, että jos kerta haluan kuolla, kuolen sitten pelkoon tehdessäni asioita, jotka olivat minulle haastavia. Kuolin siihen, että kävin kahvilla ystävieni kanssa, kuolin lähtiessäni ulkomaille, kuolin vaihtaessani työpaikkaa ja asuntoa ja kuolin useasti mennessäni kauppaan. Koska en kuollutkaan, aloin pikkuhiljaa huomaamaan että korvaavat kokemukset muuttavat käsitystä maailmasta ja pelko pikkuhiljaa katoaa ja halu elämään kasvaa. Kukaan ei tietääkseni vielä ole kuollut paniikkiin, mutta kuoleman tunne on todellinen eikä sitä tarvitse vähätellä tai hävetä.
Pelottavat tunteet ja ajatukset kuolemasta ja itsensä vahingoittamisesta voivat myös johtua kemiallisesta epätasapainosta aivoissamme, mikä altistaa tämänkaltaisille ajatuksille. Jotkut steroideja käyttäneet, ovat lopettaessaan tehneet itsemurhan. Tämä on johtunut ohimenevistä vieroitusoireista, jotka ovat aiheuttaneet masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia. He eivät ole ymmärtäneet, että kyseessä on hoidettavissa oleva kemiallinen epätasapaino. Jos he olisivat sen tienneet, olisivat he ehkä ymmärtäneet epätoivon ja masennuksen ohimenevyyden. Samalla tavalla itsetuhoisia ajatuksia aiheuttava masennus ja paniikkihäiriö voi pelottaa meitä todella paljon, mutta on ymmärrettävä, että tunne on ohimenevä ja että toivoa on ja apua kannattaa hakea. Siksi myös oikeanlainen lääkitys on usein ensiarvoisen tärkeää.
Halusin kirjoittaa tästä aiheesta, koska siitä ei moni puhu avoimesti tai edes myönnä tuntevansa ja haluan ihmisten, jotka kokevat jotain samanlaista tietävän, että siitä tunteesta voi päästä yli. Toivon, että jos koet tällaisia tunteita, kirjoitukseni auttaa sinua, koska tiedät, että et ole yksin ja näistäkin tunteista voi ja kannattaakin puhua. On turha jäädä yksin pelkäämään, kun on niin paljon ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Itse olisin halunnut kuulla nämä sanat, kun minua pelotti enkä uskaltanut siitä kenellekkään puhua.
Elämä on ihanaa ja kallisarvoista, kun löytää itsensä ja tarkoituksensa.
Ensi kerralla kirjoitan minulle henkilökohtaisesta asiasta, joka varmasti jakaa mielipiteitä. En voi kuitenkaan olla kirjoittamatta asiasta, joka on auttanut ja muuttanut minua niin paljon. Aiheena usko.
Teko vie kauemmas kuin ajatus, usko kauemmas kuin tieto.
-Jakob Bosshart